Vittu mitä paskaa.

Vittu mitä paskaa. Tämä lausahdus on viime aikoina käynyt hyvinkin tutuksi jo siitäkin syystä, että se nyt sopii yllättävän moneen paikkaan.

Välillä vituttaa enempi ja välillä vähempi. Sopivalla vitutuksella on hyvä kirjoitella blogia, vähän voimakkaampi sopii Schaisseradion soittoon. Kun vitutuksen taso on riittävä, se kuuluu lähetyksessäkin, mikä on ideakin siinä. Jos jotakuta ei kiinnosta kuunnella, ei ole pakko. Kuten ei ole pakko lukea tätä blogiakaan. Mutta kummasti tälle blogille eli mun aivopiereskelyn levityspaikalle on lukijoita kertynyt, vaikken sinällään suuresti tällä lukijoita tai mainostuloja keräile.

Nyt kun tämä sekainen ryhmä tiesi, että se saa apua jossain vaiheessa, se päätti alkaa vaikeaksi. Kissalle oli ruokaa, samaten ryhmälle tuoreempaakin sapuskaa kuin Paulin varaston "lähes" tuoreet sissimuonat. Toki nekin nälän siirsivät, mutta parempiakin päiviä nämä sissimuonat olivat nähneet.

Ryhmä tiesi osapuilleen, missä oli vihollisen tukikohta. EMP-räjähdyksestä päätellen vihollisella oli käytössään muutakin tekniikkaa kuin paskapusseja vetosytyttimen ympärillä. Ehkä siellä löytyisi myös taustapeilissä sienisadolta näyttäviä pommeja. Niiden olemassaolo ei tosin ryhmän mieltä lämmittänyt, sillä vaikka vanha Hiace olikin luotettava, se oli liian huonossa vireessä että sillä pääsisi riittävän nopeasti pakoon. Paulin ryhmän aikoinaan käyttämä matalalla lentävä helikopterikin oli jo ajat sitten ruostunut liiaksi, että se olisi soveltunut tarkoitukseen. Vai oliko?

Yhtäkkiä Pauli muisti, että tuo turmion potpotin olisi viety johonkin museontapaiseen. Se oli siitä ainutlaatuinen yksilö, että se lensi suunnilleen millä tahansa polttoaineella, joka syttyi palamaan. Se ei paljoa piitannut oktaaniluvuista tai edes siitä oliko se petrolia, kerosiinia, bensaa vai dieseliä. Nyt tuo potpotin oli jossain museoituna. Tuumasta toimeen, ja ryhmä siirtyi hiaceen. Yhdellä miehistä oli kokemusta lentosimulaattorilla lentämisestä. Se sai luvan kelvata, vaikkei hänellä ollutkaan aitoja lentotunteja saati lupakirjaa.

Vartin päästä he pääsivät perille museolle. Kuten oli arvattavissakin, ei museolla ollut ketään paikalla joten Neuvottelijalla yksi täräytys oven lukkoon tiirikoi sen kätevästi auki. Sisätiloissa ei ollut mitään yllättävää, mutta tuo turmion potpotin oli perähallissa olevassa varastossa. Se oli yllättäen entisöity, joten se oli paremmassa kunnossa kuin Pauli muisti sen koskaan olleen. Toki se oli hieman antiikkinen, mutta se kuitenkin joka tapauksessa oli siinä. Rekisterinumero oli läpi ammuttu, koska sitä ei oltu korjattu. Mutta Pauli tunnisti koneen siitä huolimatta. Se oli vain saatava ulos tuosta hallista ja mies kahvoihin kiinni.

Aikansa katseltuaan he äkkäsivät hallin peränurkassa perävaunut ja traktorin. Siihen he laittoivat öljyä, dieseliä ja nesteet sisään. Kaikkien yllätykseksi se lähti omillaan käyntiin, ja niin he ajoivat ensin traktorin perävaunun eteen. Vanha nuffield veti perävaunua hienosti, ja sillä saatiin sitten kiskottua tuo helikopteri ensin perävaunuun ja perävaunun kanssa koko orkesteri ulos. Tämän jälkeen tuo simulaattorilla opetellut kaveri meni puikkoihin ja testasị. Hetken tuherrettuaan hän sai koneen ilmaan eikä mennyt kauaa, kun hän oli tehnyt muutaman kierroksen tuolla turmion sotakoneella, joka muistutti enemmän venäläistä sukellusvenettä kuin helikopteria. Kun hän oli aikansa lennellyt ja todennut, ettei se paljoa poikennut simulaattorista, hän päätti sitten ottaa miehet kyytiin. 

Tavoilleen uskollisena koneella lennettiin vain hyvin matalalla. Tutka ei nähnyt konetta, ja nyt heidän oli helppo nähdä mitä vihollinen teki. Helikopteri toimi paljon paremmin kuin Pauli muisti, joten sillä oli turvallisempaa lentääkin, ainakin siltä tuntui.

Blogi 15 vuotta. And running.

Saatana. Tuossa kyyläsin tämän blogin aloituspäivää ja todeta täytyy että kristus soikoon. Se on muuten tasan 15 vuotta sitten kun piereskelin Mäntynäädänkadun niinkutsutussa asunnossa ja kirjoittelin tuon bloginräyhkänän ensilauseet. Sitä en tiedä montako purkkia nötköttiä on korkeassa polviasennossa syöty tämän Blogin kunniaksi, enkä sitä montako rynkyn patruunaa on laukaistu. Eikä oikeastaan kiinnosta. Eikä varsinkaan se kuinka paskaiset sormenkynnen aluset on runsaan perseen raavinnan seurauksena ja vielä vähemmän se, kuinka monta tankkiautollista paskaa on paskottu blogin olemassaolon aikana. Eikä se kuinka monta kukkahattutätiä on sen piereskelyn seurauksena kuollut.

Silloin kauan muinoin sitten en vielä omistanut kakkuloita, jotka nekin perskeleet ovat tuossa nenällä alvariinsa olleet jo nekin vuodesta 2006. Vaan semmostapa se on. Perrkeles. Kun lukee noita vanhoja blogitekstejä, pystyy näkemään että kaikenmoista saatanaa sitä onki sattunu elämän aikana. On välillä ryvetty niin saatanan syvällä ojassa persettä raapien että vieläki haisee ku oikeen nuuhkasee. Ja sitten välillä oltu melkein jo toinen sierain veden pinnalla kuten siinä vitsissä se kuuluisa rämehomo. Nyt tällä hetkellä on kohtuullisen hyvin pää pinnalla.

Mutta edelleen on Hiace omistuksessa, joskin pari kertaa on vaihdettu toiseen, ja ompa ehditty naistakin muutamaan kertaan vaihtaa. Tämä viimeinen tosin nyt sitten on sen verran hyvä tapaus että ennätysvauhdilla vein kihloihin ja nyt sitten vielä eräänä kauniina tiistaipäivänä, 24.9 sanottiin toisillemme vielä TAHDON. Toki myötä- ja vastamäkiä on ja tulee olemaan, mutta tämä nainen on juuri sitä mitä olen etsinytkin.

Ja muuten se blogin vuosipäivä ei ole 4.10 vaan 8.10. Tämä on nyt tsekattua ja tarkistettua tietoa. Saatana.

Hiacessa oli asennettuna radioharrasteen vuoksi kaksi antennia. Toinen keskelle kattoa, toinen taasen auton katon peräpäähän. Nippu-Handic kytkettiin nyt tuohon jälkimmäiseen antenniin, ja niin sillä saatiin kätevästi suunnittua suuntaa, mistä vihollinen lähettää. Kaukaa tuo suunti hyvinkin, mutta mitä lähemmäs päästiin, sen vaikeammaksi suuntiminen kävi. Mutta noin kymmenen kilometrin päästä siirtymällä pari kilometriä sai vihollisen paikan selville sadan metrin tarkkuudella, ja sillä tarkkuudella he päättivät tulla toimeen. Vanha radiosuuntimaharrastus sai siten uuden ulottuvuuden, tällä kertaa ei etsitty piilossa antennit esiin jätettyä monttuun kuovitettua maastoautoa jostain hevon kuusen jeerasta vaan häiriölähetintä.,

Aikansa ajeltuaan he saivat häirintälähettimen sijainnin selville. Kuten he olivat arvelleetkin, se oli kaupungin ulkopuolella vähemmän yllättäen idän suunnassa. Ajettuaan vielä kauemmas, heille varmistui samalla vihollisen lähetyspaikka. Ja vihdoin viimein he saivat myös yhteyden muihin kuin omaan ryhmäänsä. Selvisi, ettei vihollinen ollut tehnyt juuri muuta kuin juuri Pentin kotikaupunkiin hyökkäyksen. Ehkäpä syynä oli vanha kauna Paulia kohtaan. 

Tämä ei ketään ryhmäläistä hämmästyttänyt millään tavoin, ja Pilukin vain nuoleskeli kynsiään ymmärtäväisen näköisenä. Se tiesi, mitä oli viime sodassa tehnyt. Sen jälkeen se oli sitten rauhan aikana kaikessa rauhassa suorittanut lisääntymistä paikallisten narttukissojen kanssa. 

Ketään ei kiinnostanut, kuinka monta pentua se oli alkuun saattanut, mutta siitä päätellen, miten usein se oli tullut muutoin vahingoittumattomana mutta yltä päältä veressä, niitä täytyi olla paljon. Pilu oli sellainen sotakissa, että se pisti rodusta riippumatta koirat nippuun. Tiellensä osuneen toisen kissan se pisti ojennukseen. Ellei vastapuoli antautunut suosiolla, sen elinaika laskettiin sekunneissa. Se oli myös rotunsa hyvin tehokas levittäjä, ja kun kukaan ei tarkasti tiennyt sen rotua, se kun oli kunnon takapihan yhdistelmä, niin se ja sen pennut olivat hyvin terveitä.

Tiedossa oli, että vihollinen saattaisi levittäytyä laajamittaiseen sotaan. Alkulaukaukset oli jo annettu. Ryhmä täydensi ruokavarastot, vaikka sitä hyvin olikin Paulin käytännössä ydinlatauksen kestävässä varastossa. Samaten kissanruokavarasto täydennettiin niin, että sitä riittäisi. Hiacen tankki täytettiin tällä kertaa dieselöljyllä ja sillä ajettiin takaisin Paulin markille. Nyt oltiin tietoisia, mitä tehdään. Apua olisi jo tulossa, mutta siihen asti ryhmän piti pärjätä omillaan. Se aikoi toden teolla tehdä vihollisen elämästä vittumaista.

Voihan ziisus.

Jeps. Vitullinen kiire on pitänyt blogikirjoittelunkin vähällä, on jääneet jopa perinteiset joulu- ja muut paskapaketit kirjoittamatta.

Olen kerennyt tässä välissä kaikenlaista ja esimerkiksi on tullut hankittua vihdoin viimein kauan himoitsemani radioamatööriluvat. Eihän nuo nyt kummosen vaikean tentin takana edes olleet. Ja kiinasta soiroa sekä 2 metrin, 70 cm ja 10 metrin puolelle. Eikä mennyt kauaa, niin yksi kauan tuntemani ihminen lähti taivaallisille radioaalloille. Rauha hänen muistolleen. Kävimpä hänet saattelemassa ihan kantaen viimeiselle matkalleen.

Hiace eteni aavistuksen savuttaen eteenpäin. Taisi polttoöljy olla vähän savuttavaa mallia, mutta sotatilanteessa hätä ei lakia lue. Sopivan peitteisessä maastosssa pystyi etenemään kohtuullisen huomaamattomasti mutta silti edeten koko ajan, avoimia maastoja vältellen.

Pilu istuskeli Hiacen kojelaudalla katsellen, mitä mahtoi olla edessäpäin. Nippu-Handic oli tietenkin päällä, kohinasalpa rajalle käännettynä. Yhtäkkiä ajon edetessä alkoi kohinasalpa paukkua auki, ja sopivasti tuli pieni sivutie vastaan. Sinne suunnattiin saman tien, ja oltiin ojanpyörtänöllä hiljaa. Jonossa kuin köyhän talon porsaat kyyryssä he etenivät hiljaa eteenpäin tietä pitkin. Heitä harmitti, ettei ollut radiota jolla kuunnella, mutta toisaalta sitä ei siihen hätään olisi saatukaan.

Vaikka he etenivät jonkin matkaa, mitään ei tullut vastaan. Niinpä he pyörsivät takaisin ja nousivat Hiaceen. Siinä kohtaa Pentillä välähti, että he voisivat yrittää suuntia, mistä häiriö tulee. Monet muut häiriölähteethän olivat sammuneet, kun elektromagneettipulssi oli ne tuhonnut. Niimpä missä häiriö, siellä vihollisen lähetinkin.

hip hei. joo.

Päivän naurut, kun etsittiin ihan muuta, toi tässä blogissa olevat kuvat. Ei voi muuta kuin nauraa. Vaikka valitettavasti osa totuutta näissä onkin.

http://vehkanen.blogspot.fi/2015/04/tyottoman-tahti-lautapeli-tekee.html

Vaikka tässä onkin aiheena peleissä hieman hirtehinen huumori, tänne se ainakin osui ja upposi kertalaakista niinkuin tikku ripulipaskaan.

Tikusta ripulipaskassa päästäänkin sitten aitoon paskaan.

Hivenen raskaampana Hiacen pintamaalien annettiin kuivua, ja ryhmä maalien kuivuessa teki sotasuunnitelmaansa Paulin kellarissa. Tavaraa kellarissa vielä riitti, ja olipa siellä varastoituna muutaman kuukauden tarve sissimuonaakin. Nälkää miehet eivät siis näkisi, vaikkakin sissimuonaan parissa viikossa osasi paatuneinkin soturi kyllästyä.

Vihollisen sotilaita oli laskeutunut metsiin sinne ja tänne. Ulkona liikkuminen yksinäisenä sotilaana ei ollut turvallista, ja yhteydet ulkomaailmaan olivat poikki. Voidakseen saada yhteyttä ulkomaailmaan, heidän olisi päästävä ensin hyökkäysalueelta kenenkään huomaamatta pois ja sen jälkeen saatava jostain toimiva radio. Alueella ei yhteenkään taloon tullut sähköä, ja Hiacessakin oli polttoainetankissa niin vähän polttoainetta, ettei sillä pääsisi alueelta pois. Ainakaan dieselöljyä ei ollut helposti sähkön puutteen vuoksi saatavilla.

Pauli muisteli, että naapurin isännällä, jonka lapset kummasti muistuttivat enemmän Paulia kuin naapurin isäntää, oli farmisäiliössään polttoöljyä. Tässä tilanteessa se kelpaisi hyvin Hiacen polttoaineeksi, vaikka rauhan aikana sen käyttäminen olikin ehdottomasti kiellettyä. Tässä tilanteessa nyt vain ei ollut vaihtoehtoja. Sitä olisi saatavilla, todennäköisesti ilman neuvottelijankin käyttöä. Toki Paulilla oli neuvottelijaan panoksia, ja sen hän laittoi povitaskuunsa. Hiacessa riitti polttoainetta vielä sen verran, että se saatiin ajettua farmisäiliön viereen. Käsipumppuisena sillä pystyi tankkaamaan löpöä tankin täyteen. Siitä silti riittäisi vielä naapurin isännän Belarukseen syyskyntölöpöt vaikka Pauli siitä yhden kerran tankin täyttäisikin. Isäntä tuli tankkauksen aikana ulos, ja tällä kertaa maksu ei ollutkaan lyijynä perseeseen vaan he maksoivat ihan käyvällä rahalla isännälle sen viitisenkymmentä litraa löpöä mitä tankkiin tipahti.

Tankattuaan he pakkautuivat Hiaceen ja Pentti meni Paulin kanssa etupenkille. Ryhmä joutui etenemään varovasti, koska vihollista oli kaikkialla ja heitä oli vain kourallinen.

Bloginrefreshaajien joulupaketti

Jeeps. Jälleen kerran on vuosi kulunut, on menty niin vitun kovaa haipakkaa että sitä ei heikkopäiset edes kestä. On tullut vastaan monenmoista, mutta vaikka välillä on kuokittu pohjamutia ja välillä melkein oltu sieraimet veden yläpuolella, niin edelleen ollaan hengissä. Ruokaa syödään ja vähän ajan päästä paskotaan, niin se vaan on.

Monta asiaa kerkiää unohtua ja monta asiaa jää vaan ajan puutteen takia tekemättä. Mutta joulupaketti on pyritty pitämään, että se edes tulisi, että pääsee pieremään ja paskomaan kinkkua ihan syystä tietokoneen äärellä. Niin on ollut, ja niin on aina oleva.

Jos joku olisi vuoden alussa minulle kertonut, että millainen tästä vuodesta tulee, olisin kyllä käskenyt puhaltaa perseeseensä. Nimittäin sen verran uskomaton vuosi on takana- niin paljon on tapahtunut ja niin runsaasti on tehty kaikkea että ei voi kuin ihmetellä, miten tämäkin vuosi näin äkkiä meni.

Enpä olisi uskonut, että käyn työpyrähdyksen Etelä-Suomessa. Enkä sitä, miten jonkun minulle täysin tuntemattoman ihmisen poismeno voisi vaikuttaa omaan elämääni näin runsaasti. En tarkoita sitä, että se olisi ollut negatiivinen muutos, mutta todellakin, se vaikutti elämässäni enemmän kuin mikään tähänastisista.

Lisäksi voin sanoa, että oli kyllä erilainen jouluaatto minulla kuin koskaan aiemmin. Hautausmaalla käyminen sattui enemmän kuin koskaan aiemmin, koska ensimmäistä kertaa tunsin niin voimakkaasti sen kaipauksen niin vahvasti. Erityisesti eräs selkeästi lapselle osoitettu kynttilä satutti kovasti.

Vain muutaman kerran aiemmin olen elämäni aikana mennyt niin lukkoon kuin mitä aattoiltana menin. Ehken ole kunnolla käsitellyt muutamien ihmisten poismenoa- tai sitten taustalla on jotain, mitä vain korkeammat voivat ymmärtää. Ensimmäisen kerran olin mennyt samalla tavalla lukkoon kun veljeni siirtyi ajasta ikuisuuteen paremmille palapelien kasausmaille. Ja myöhemminkin tietyissä tilanteissa, jotka vain minua lähimmät voivat ymmärtää. Mutta jätän kertomatta tässä blogissa muista tilanteista, on parasta että vien ne mukanani hautaan ja kerron vain niille, jotka tarvitsevat sen tiedon.

Blogin vuosipäiväjuttu ja itsenäisyyspäiväjuttu jäivät kiireen takia kirjoittamatta. Mutta olkoon tämä nyt tämän vuoden ongelma, koitetaan jos ensi vuonna kerkeäisi vähän paremmin kirjoitella.

Blogin tarina on nyt vähän sekahyppelyä, mutta teidän iloksenne jatkan nyt tästä Pentin tarinalla eteenpäin. Tiedän että se nyt on vähän siellä ja täällä, mutta se on sitten vittu voi voi. Ei ole minun ongelma, vaikka se onkin minun syyni. Ehe ehe.

Pentti lähti ryhmän kanssa eteenpäin. Ihan kuten Pauli oli ennustanutkin, oli niskaperseotteella ulos nakattu koiranraato Paulin tienpään kohdalla kuolleena. Pilu sähähti vielä ohimennen sille, muttei enää välittänyt sen kummemmin siitä. Kaipa katti oli tiennyt asian jo silloin kun koira oli nurkassa, ettei se enää hengissä selviä. Se ei tullut kenellekään kuitenkaan yllätyksenä.

Ei tarvinnut ryhmän kauaa edetä, kun Pilu hyökkäsi suoraan lähimpään puskaan. Ryhmä seurasi perässä, ja olivat hiiren hiljaa. Pilun selkäkarvat olivat pystyssä ja häntä pörrössä, ja se näytti olevan ainakin kolminkertaisen kokoinen verrattuna normaaliin kokoonsa. Sillä oli silmissään tappajan ilme, mikä ei Paulia hämmästyttänyt mitenkään.

Vähän ajan kuluttua ohi meni vihollisryhmä. Se oli vähemmän yllättävästi samaa vihollista kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa sillä oli kehittyneempää aseistusta. He partioivat katua eteenpäin, ja Pentin porukka päätti jättää sen rauhaan. Tuossa ryhmässä korkein näkyi olevan ryhmänjohtaja, omassa porukassa suunnilleen alikersanttia vastaava. Sen ryhmän motituksesta ei olisi mitään hyötyä, ennemminkin haittaa. Pentti jutteli Paulin kanssa ryhmän mentyä ohi, että lieni viisasta pysyä metsikössä. Infrastruktuuria ei oltu ehditty vielä herätellä henkiin, joten tieto ei kulkenut ja he siten olivat omillaan. Radiota heillä ei ollut, ainakaan toimivaa sellaista, koska elektromagneettinen pulssi oli ne tuhonnut. Rynnäkkökiväärit sen sijaan toimivat mainiosti, samaten kaikki muu missä ei ollut elektronisia osia. Pilu ei myöskään ollut elektroninen, joten sen hajuaisti toimi moitteetta, samaten kuulo. Ja jälleen kerran ryhmä sai kiittää sitä hengestään.

Hitaasti he etenivät. Pentti oli piilottanut Hiacensa niin, että sen löytäminen teetti tuskaa jopa Pentille, puhumattakaan muista. Mutta se kuitenkin löytyi, ja ryhmä totesi, että pienellä modilla se olisi ihan käyttökelpoinen sotavaunuksi. He ajoivat auton Paulin pihalle, ja Pauli meni varovasti kerllariin. Vihollinen ei ollut sinne päässyt, kuten Pauli oli arvellutkin, ja tuota pikaa hänellä oli mukanaan muutama maalipurkki ja sivellin. Ensin Hiace maalattiin ruskealla värillä, ja sen jälkeen siihen roiskittiin harmaata ja ruskeaa maalia.

Maalin kuivuessa Hiaceen vielä asennettiin sisävanerien sisäpuolelle koolaukset ja koolinkien väliin laitettiin kiviä ja metallilevyt. Ne eivät paljoa tilaa vieneet, mutta niillä autosta saatiin tulituksenkestävä. Lisäksi Hiace sai omien valojensa lisäksi alaspäin suunnatut ajovalot, joilla saattoi ajaa niin ettei sitä nähnyt ylhäältä päin. Nippu-Handic toki sai jäädä paikoilleen.

Sitäpä tätäpä.

Juuri kun luulin, että maailma alkaa rauhoittua, niin sitten maailma kääntyy nurinniskoin ja ylösalaisin. Muutamien ihmisten poismeno sekoitti pakan ihan totaalisesti monessa suhteessa- ja lisäksi saa vielä tehdä muutamia muitakin asioita. Ja kävimpä koittamassa välillä muutakin hommaa kuin jakelutyötä.

Blogin vuosipäivällä on muuten hämmästyttäviä yhteensattumia muutaman muun päivän kanssa. Hämmästyttävintä on, että numero 72 ei toistaiseksi ole siihen liittynyt mitenkään. Mutta nötköttipurkki siihen päivään liittyy, joskaan tänä vuonna en juhlistanut sitä päivää mitenkään. Perinteinen tapahan tähän on 4.10 mennä illalla ulos syömään nötköttiä korkeassa polviasennossa, katse itään päin. Jos omistaa aseen, se oikean säären päälle käden mitan etäisyydelle. Ja kypärä tai lippis tietenkään ei ole päässä kun ruokaa syödään. Se on päivän selvä asia.

Toki suositeltavaa olisi, että kaivaa poteron jossa syö sen nötkötin. Silloon saa syödä rauhassa. Etelän kavereilla vaan saattaa olla pikkasen märkää siellä poterossa, siellä kun on satanut melekeen 10 cm vettä päivässä. Snorkkeli siis on tarpeellinen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Pauli katseli uutisia huolissaan. Itäinen naapuri oli aktivoitunut, ja myös läntinen. Kylällä eräs vanhan hiacen omistava kaveri oli asentanut la-puhelimen romuunsa, ja ristinyt sen Nippu-Handiciksi, koska sillä painoi niin nätisti muiden päälle. Pauli suoritti tästä kaverista tarkan tutkimuksen, niin ettei tämä kaveri saanut mitään tietoa siitä, mitä oli tutkittu. Samaten ilmeni, että hänellä oli omituisia kavereita, joista yksi ajeli vanhalla ladanpräiskällä. Niinpä hän näitä hämätäkseen luki aikansa kuluksi radioamatöörin paperit, kasvatti pitkän parran ja muutenkin päästi ikipaskan hajun tuottamaan tehtäväänsä.

Tietäen, että näillä kavereilla oli oma organisaationsa, samanlainen kuin missä Pauli oli aikanaan ollut. Hiacen omistajan nimeksi oli vanhemmat aikanaan Pentin nakannut, ja Pauli oli muutaman kerran Pilun kanssa hänet nähnyt Raatolandiassa kaljalla. Pentti ei tiennyt, että Paulilla oli varustevarasto, puhuivat lähinnä radioharrastuksesta. Pauli kuitenkin katseli tarkkaavaisesti Pentin touhuja, ja totesi tämän olevan kohtuu samanlainen kuin hän itsekin. Toki sodan tuomaa jälkeä hänestä ei näkynyt, mutta luonteensa vaikutti olevan kyllin pirullinen voidakseen toimia sodassa.

Oli kuitenkin viisainta antaa poikien ymmärtää vain se, että hän olisi partaa kasvattava radioamatööri. Loput valkenisivat kyllä aikanaan, ja jos he tajuavat pyytää ryhmäänsä niin toki hän siihen osallistuisi.

Leima haisee.

Taas on vettä lirissyt tuossa viereisessä Suntissa litra jos toinenkin, kunnes sitten sain päähäni että tännekin voisi jotain kirjoitella. Toki kaikkea on mahtunut elämään tässä välissä, on menty ylämäkeä ja alamäkeä, mutta jotenkin ei ole ollut nyt inspiraatiota eikä perspiraatiota kirjoitella tänne blogiinkaan mitään. Välillä tulee blogailtua enemmänkin, mut jostain syystä nyt ei ole sitten ollut niin kovaa intoa.

Liekö sitten syynä että koen elämäni jotenkin värittömämmäksi vai onko kyseessä se että voin vain paremmin, kuin takavuosina, kun ei ole tarvinnut sitä pahaa oloa purkaa oikein mihinkään. Toki yksinasuvahan minä nykyisellään olen, mutta se vapaus minkä yksin asuminen tuo verrattuna siihen että on joku kahlehtiva toinen osapuoli, on jotain mitä ei osaa arvostaa ennenkuin sen itse kokee. En toki tarkoita tässä sitten sitä, ettenkö vielä jonkun kanssa joskus voisi yhdessä asuakin, enkä halua parjata ketään sen takia että miten asiat ovat menneet. Olen katsonut elämääni taaksepäin kriittisin silmin ja todennut että en olisi ehkä tämä ihminen ellen olisi kokenut sitä mitä tähän mennessä olen kokenut.

Jaa että mistäkö moisen otsikon "leima haisee" tähän sitten keräsin? No, tässä maanantaipäivän ratoksi kävin sitten hakemassa Avensikseeni taas vuoden ajoaikaa. Kokkolassa katsastuskonttoreissa on mistä valita, joista sitten kilpailutin edullisimman. Ei ollut hassumman näkönen konttoristikaan siellä tiskin takana, ja autokin meni leimasta läpi niin että helähti. Toki parista pienestä asiasta inssi huomautti, mutta niistä ei tullut sen suurempaa haloota ja nuo asiat on selkeästi sellaisia että onhan ne syytä laittaa kuntoon.

Hiace minulla luonnollisesti löytyy yhä edelleen, enkä silmäterästäni aio luopua aivan vähällä.

Paulin varasto alkoi vähitellen löytää muotonsa. Kun varastoon oli saatu kerättyä kaikki tarpeellinen, hän sulki oven ja suunnilleen kerran pari vuodessa kävi siellä ja katsoi että kaikki oli paikoillaan. Samalla oli hyvä tarkistaa, että siankusilaarin pohjassa oleva luukku oli tiivis ja että hätäpoistumistie toimi. Tokihan hätäpoistumistie oli hyvin piiloitettu, ja se oli siten rakennettu että sieltä saattoi vilkaista tien olevan selvä ennenkuin ulos sieltä tultiin. Eihän sitä tiennyt, millainen vihollisarmaada siellä oli varastoa etsiskelemässä.

Pauli eleli pitkän aikaa hiljaiseloa rauhaisalla tontillaan. Pilu kulki ulkona ja huolehti, että paikalliset hiiret ja rotat eivät päässeet varastoon tai tontille. Muutaman kerran oli Pilu vuosien aikana tullut kotiin yltä päältä veressä ja turkki tahriutuneena. Silti se ei kuitenkaan näyttänyt olevan itse mitenkään kärsinyt, vaan kotiin päästyään meni omaan soppeensa ja nuoli turkkinsa puhtaaksi. Joskus sen nähtiin nyppäävän hampaillaan hännästään siitä kohtaa pois karvat, mihin se oli sodassa haavoittunut luodista. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä kissa sillä haki. Mahtoiko kissa olla sitten nähnyt jotain vai oliko se ovelampi kuin kukaan aavistikaan. Joka tapauksessa se kuitenkin niin aina välillä teki. Se ei ikinä nypännyt häntäänsä verille, mutta hännästä näki, missä oli paikka johon luoti oli kauan sitten silpaissut.

Vieraita Paulin kotona ei koskaan käynyt kutsumatta. Oli yleisessä tiedossa, että muutamat jehovan todistajat ja muut vapaiden suuntien edustajat oli toki ovella käyneet, mutta jostain mystisestä syystä ne eivät kahdesti siellä käyneet. Hengissä nuo näyttivät pysyneen, mutta ilmeisesti Paulin tapa tulla ovelle kirveen kanssa tervehtimään kutsumattomia vieraita, oli huolehtinut siitä, ettei ovelle ilmaantunut ylimääräisiä. Juopot eivät häneltä taksia kyselleet.

Nurmikonleikkuusta ei kukaan koskaan Paulia huomauttanut, aina joskus harvoin hänet nähtiin joko viikatteen tai perustyyppisen ruohonleikkurin kanssa ajelevan pihaansa ihmistenlaisempaan kuntoon. Mutta paljon harvemmin Pauli nurmikkonsa leikkasi kuin muut. Mutta sen verran äkäinen pariskunta Pauli ja Pilu oli, että punkitkaan eivät tontilla viihtyneet. Tiedä sitten, mitä myrkkyä Pauli siellä tontilleen oli levittänyt, eikä siitä kukaan halunnut ottaa selvääkään. Eipä Pauli olisi sitä kertonutkaan, mutta jotain päniköitä hän oli jostain vihollisen kaasutehtaasta joskus hakenut. Tainnut olla melkoisen tappavaa värkkiä.

Sen verran tiedettiin, että Pauli ei antanut taksinkaan tulla ovensa eteen. Hän tilasi taksinsa aina päätien varteen ja käveli tuvastaan kissoineen siihen. Sillä taksilla tämä eriskummallinen kaksikko sitten hyökkäsi paikalliseen ravintolaan ottamaan parit paukut, ja sen jälkeen palasivat takaisin tontilleen. Sama sääntö oli myös palatessa, taksi jätti heidät suosiolla päätien varteen. Pauli todennäköisesti tilatessaan näin kehotti tekemään, ja kaiketi jotain outoa tuolla tontilla oli koska siellä tiellä tiedettiin että joku oli joskus ajanut sinne autolla ja jäljelle oli jäänyt vain pätkä suolta ja toinen takarengas. Sitä ei kukaan edes halunnut tietää, mihin Pauli oli sen jälkeen tarvinnut täysperävaunullisen rekan hiekkaa ja täytemaata. Ne toki oli tuotu suoraan kaatamalla siihen monttuun, joka tielle oli ilmaantunut. Kuski oli katsellut tiellä ajaessaan, että jotain sieltä tiestä oli kaivettu ylös ennenkuin hänet oli sinne soitettu. Sitä ei kukaan halunnut tietää, että mitä.

Ei jumaliste mitä mää kuulin tänään.

KAHVIVAROITUS.

Juo kahvisi ja syö suu tyhjäksi ENNEN KUIN luet tämän blogin. Meinaan jos suussasi on kahvia tai jotain muuta ainesta, se on näppikselläsi ja näytölläsi ennenkuin olet tämän blogitekstin lukenut.  Blogin kirjoittaja ei ota mitään vastuuta vahingoista jotka blogia lukiessa koet. Kuten aiemminkin on sanottu, tätä blogia ei ole pakko lukea. Sitä voi olla myös lukematta.

Innokkaimmat blogin lukijat tietänevät, etten hirveän korkealle arvosta Onecoin-systeemiä. Toki tiedän, että paljon porukkaa on tunkenut tuohon rakoon enemmän rahaa kuin mitä mulla on ulosottovelkaa, eli ihan perkeleesti.

Se nyt vielä jotenkin menee munki ymmärrykseen että porukka menee tuohon ponzi^H^H^H^Hyramidiin mukaan vielä ja kuvittelee saavansa sieltä jotain. Mutta se mitä tänään kuulin, oli niin idiootti juttu että vasemman jalan kenkänikään ei usko sitä. Ja silti tämä juttu kerrottiin mulle totena, koska sitä oli kaverillenikin tarjottu. Naurattaa yhä edelleenkin. Ei voi mitään muuta todeta.

Eräs thaimaalainen (!) ihminen oli lähettänyt joillekin suomalaisille onecoinisteille, että nyt olis saatavana 10 000 tokenia 8000 tokenin hintaan. Ja nämä hemmetin heebot oli sitten keränneet 50 000 euroa ja laittaneet rahansa menemään tälle thaikkutyypille, saadakseen vain 11-merkkisen TOIMIMATTOMAN koodin... oli kuulemma hoputellut että rahan pitää alkaa liikkua ja nämä heebot oli sitten ottaneet santandereista ja joka puolelta lainaa että saivat rahat kasaan...

Ja kun koodi ei ollutkaan YLLÄTTÄEN toiminut, niin pojat oli tehneet asiasta rikosilmoituksen... poliisi oli ymmärrettävästi suhtautunut asiaan hieman huvittuneesti. Sama thaikku oli ilmeisesti huijannut muiltakin fyfnää oikeen olan takaa.

Kun kuulin tämän ekan kerran, minun oli pakko oikeasti sulatella asiaa että mitä vittua mä oikeen äsken kuulin. Ja nauroin sen jälkeen niin että ikkunat tärisi.

Tulee vaan mieleen se hämeenlinnalainen sunny car center juttu... ja nigerialainen perintöprinsessa. Onko oikeasti niin että kun tarpeeksi kovan kusetuksen tekee niin sitte siinä jo pärjää... ei vittu...

Kyllä tyhmä saa olla mutta tuo alittaa jo peruskallioon haudatun rimankin. Ponzi-pyramideissa voittajia ovat alkuun mukaan tulleet, niin kauan kunnes poliisit sitten ottavat asiasta kiinn. Ja me muut, viisaammat, jotka yritämme käyttää vähemmän pikaista rikastumista, nauramme vain partoihimme.

Pauli värkkäsi aikansa varastollaan ja teki maanalaiseen varastoon monenlaista viritelmää. Vuosien varrella hän sai hankituksi varastoonsa suunnilleen komppaniallisen verran erilaista varusvarastoa, ja luonnollisesti hän myös säilöi varastoonsa joka syksynä keräämänsä puolukat. Niitä hän keräili aina syksyisin, samalla kun suoritti valvontaa, että mahtaako vihollinen olla tekemässä jotain yllättävää.

Aika usein Pauli nähtiin "marjastamassa" niillä seuduilla, joilla oli sodan aikana kiertänytkin. Sitä ei pidetty mitenkään outona, että Pilu samalla harrasti oravastamista, tai hiirestystä, jossain lähimailla. Jostain syystä alueella ei kuitenkaan harrastettu ainakaan vapaana olevalla koiralla hirvestystä, liekö sitten ollut syynä turhankin monen hyvän ajokoiran kuolema Pilun käsittelyn jälkeen. Koira ei yleensä kuollut heti, mutta yleensä muutaman tuskallisen päivän jälkeen ne kuolivat, ellei eläinlääkäri antanut niille lopetuspiikkiä. Sinänsä he pitivät outona, miten normaalin maatiaiskissan näköinen ja kokoinen laiskanoloinen katinretale pystyi kellistämään tanskandoginkin (kerran moinen oli Pilun tielle tullut, ja kohtalo oli ollut sama). Sillä kertaa kissa oli vain ollut tavanomaista verisempi löntystellessään maantien reunaa kohti kotinurkkiaan, jossa Pauli sillä kertaa oli tekemässä sementtiä. Eipä ollut tanskandogin omistajalla sille tontille asiaa, liekö sitten lyijyinen tervehdys jostain tontilta mahtanut mielen muuttaa.

Tuo kissa oli kyllä melkoinen. Äkkiseltään se vaikutti ihan tavalliselta kissalta, mutta se ei koiraa pakoon juossut. Jos koira ei ymmärtänyt poistua paikalta, sen kohtalo oli joka kerta sinetöity. Jos koira sattui olemaan sitä harvinaista sorttia, että ymmärsi antaa Pilun olla rauhassa, se sai elää. Harva koira vain sen tajusi. Ja Pilu ei suinkaan miettinyt kahta kertaa, hyökkäisikö koiran kimppuun. Se oli kokenut pahempaakin, joten yhdestä koirasta ei ollut sille edes vastusta. Sen hännästä näki, että lyijymyrkytys oli ollut lähellä, ja muutenkin tuo kolli oli kokenut kovia. Kerran se oli ollut panssarivaunussa sisällä, kun siellä oli jysähtänyt kunnolla, ja melkein kuollut. Se kuitenkin oli selvinnyt, jonka jälkeen se ei sitten ollut hetkeen aikaan kuullut yhtään mitään muutamaan viikkoon. Se oli kuitenkin toipunut siitä ennalleen, itse asiassa sen jälkeen se ei ollut enää hätkähtänyt mistään.

Pientä jekkuilua

Taas on pieni hetkinen vierähtänyt viime tekstistä, vaan niin vaan sain päähäni kirjoitella tällä kertaa mitä kaikkea hauskaa sitä keksiikään.

Tässä päivänä muutamana olen ollut jakelemassa erästä varhaisjakelupiiriä autollani. Muutaman kerran huomasin eräässä rivitalossa, että kun hetken olin pihalla parkissa, sammuivat talon käytävävalot, syttyäkseen hetken päästä uusiksi. Ihmettelin alkuun, onko valoissa vikaa, mutta sitten varsinainen syy selvisikin aika lailla nopsakkaasti.

Autoni valoista osuu hajavalonsäde sopivaan kohtaan pysäköidessä suoraan hämäräkytkimeen ja se on sen verran kirkas että se luulee että on päivä ja sammuttaa valot. Poistuessani ne syttyvät hetken päästä.

Sanomattakin lienee selvää, miten olen sen jälkeen autoni parkkeerannut ryhmälle pysähdyttäessä...

Panssarivaunun tarpeettoman romun myytyään Pauli hommasi jostain niinkutsutusti riittävän kokoisen generaattorin. Sillä hän laskeskeli pystyvänsä sähköistämään talonsa ja kellarinsa myös poikkeusoloissa- koska ne olivat tuon vihollisen käytöksestä päätellen vielä tulossa. Mutta pelkkä generaattori ei riittäisi vielä, että kaiken automaation mitä hän kellariinsa oli rakentanut, saisi toimimaan.

Pauli tarvitsi vielä hyvänmoisen paineilmakompressorin. Hydrauliikkaan verrattuna paineilma ei ollut niin nokon nuukaa jos se jostain vuotaa, vaikka eihän sen tietenkään saisi vuotaa. Mutta paineinen hydrauliöljy ei välttämättä ole parhaimpia mahdollisia pysymään neulansilmäreijän sisältävässä putkessa tai huonon tiivisteen takana.

Niinpä Pauli hommasi vielä kolmivaiheisen paineilmakompressorin, joka siis sitten pystyi kyllä toimimaan kuten pitikin. Parinsadan litran säiliössä kahdentoista kilon paineella toimi kyllä sitten käytännössä kaikki kuten kuuluikin.

Muutamia sähkökäyttöisiä vipuja ja kunnon sähköpneumaattisen venttiilijärjestelmän hankittuaan hän rakenteli paineilmalla toimivan järjestelmänsä kuntoon. Siinä olikin tekeminen, sillä tiiliseinä meni umpeen niin, ettei sitä heti nähnyt. Ovessa oli Paulin itse tekemä mekaniikka niin, että se ensin nousi irti seinästä ja sitten veti sivuun. Sisäänkäynnin lähistöllä oli irtotiili, ja sisäpuolelle varastoon hän teki kytkimen goatse-perseen sisälle. Sitä ei ainakaan vahingossa löytäisi, ja kun hän laittoi näkyvän kytkimen niin, että se avasi naapurin isännän siankusilaarin pohjan kellariin, oli ansoituskin valmis. Ja siankusihan ei loppunut ikinä.

Kaikkea sitä onkin.

Juup. Tässä istun ja ihmettelen maailman menoa. Aiemmin tuntui, ettei kukaan ole kiinnostunut meikämannesta, mutta nyt noita kulmassa kiehnääjiä näkyy riittävän jopa niinkin paljon että niitä on stalkkeriksikin asti. Edelleen toivon, että minusta kiinnostuneita olisi vain se määrä, mikä kuuluukin olla.

Eipä silti, minulta saa sitä mitä tilaa. Itse olen koettanut pysytellä lähinnä rauhassa omissa oloissani ja tehdä työni kunnolla. Mutta stalkkereiden kannattaa olla suhteeni varuillaan. Olen nimittäin sellainen, että tarpeen tullen järjestän heille tekemistä. Ja se tekeminen tuo työrauhan minulle.

Olen tehnyt kaikkeni varmistaakseni itselleni työrauhan niissä töissä joita teen. Ja viimeksi sain uuden työhomman sellaisesta paikasta, että työrauhani siellä on taattu.

Tämä päivä on mennyt sitten ihan rötvätessä. Aamusta söin spagettia ja jauhelihakastiketta ihan liikaa ja ajatukset ovat olleet saamistani tiedoista sekaisin. Toisaalta sain vahvistuksen tiettyihin asioihin ja nyt tiedän mitä teen.

Jostain syystä vasen käteni on alkanut juilia jotain ihme hermosärkyä. Katotaan, miten pärjään sen kanssa.

Paulin kellarissa seuraavana kesänä rakentelu taukosi, kun linjatyömaat kutsuivat. Ne veivät aikaa Paulilta paljon, ja taas sai tehtyä lisää rahaa itselleen. Sitä hän kyllä tarvitsikin, koska kellariprojekti vei sitä ja lisäksi Pauli jostain syystä aavisti, että kellarin täytteen keräämiseen tarvitaan rahaa.

Linjatyömaa oli tuttuun tapaansa tuottoisa. Tällä kertaa tulikin sitten ongelmaksi se, mistä saisi hankittua kellariin tarvittavat varusteet. Pukuja sun muita oli helppo saada, mutta rynnäkkökiväärit ja muut olisivat huomattavasti vaikeampaa hankkia. Sen Pauli vain tiesi, että niille tulisi vielä tulevaisuudessa kipeä tarve. Niinpä hän kaikessa hiljaisuudessa alkoi keräillä asevarastoa, panoksia ja muuta sodan aikana tarpeellista esineistöä. 

Idän vihollinen, jota vastaan Pauli ja Pilu olivat tapelleet aiemmassa sodassa, ja missä hänen isoisänsä oli ollut vauhdissa kauan sitten, oli tällä hetkellä hiljainen. Se nuoli haavojaan, ja kehitti jotain josta ei ollut mitään sen tarkempaa tietoa. Se tiedettiin, ettei vihollinen suinkaan ollut unohtanut tappiotaan, jossa pienikokoinen valtio oli pistänyt kovaa kampoihin satoja kertoja suuremmalle viholliselle ja vielä voittanut sotansa. Rajoja ei oltu siirrelty rauhan pitämiseksi, mutta vihollista suuresti oli kismittänyt erään pienen ryhmän kolttoset, jotka olivat loppupeleissä ratkaisseet sodan lopputulokseen ja sen vaiheisiin. Siitä ryhmästä ei montaa miestä ollut jäljellä, Pauli oli yksi heistä ja tietenkin myös kissansa Pilu. Ympärillä olevan kylän asukkailla ei ollut tarkkaa tietoa, mikä mies Pauli oli, mutta hänen annettiin asua ja touhuta rauhassa. Viranomaisia ei jostain syystä Paulin touhut pahemmin kiinnostaneet.

Jos joku soitti Paulin touhuista viranomaisille, niin ensimmäinen kysymys oli että onko siellä ruumiita? Ellei ollut, niin soittajalle sanottiin että sitä miestä ei kannata ärsyttää. Jos taasen ruumiita oli, niin vastauksena kuului lähinnä, että todennäköisesti ruumiit ovat olleet itse syypäitä. Pauli ei tosin tästä tiennyt, eikä hänelle kerrottu. Tosin hän ei olisi muuttanut toimintaansa vaikka olisikin tiennyt, sillä ei hän kuitenkaan halunnut kenellekään mitään pahaa. Mutta hän ei välittänyt muista ihmisistä sen kummemmin.

Hyvä esimerkki siitä, ettei viranomaiset olleet kiinnostuneita, oli kun Pauli oli jostain kummasta saanut hommatuksi panssarivaunun raadon. Sillä hän oli ajanut kylän läpi, tietysti liikennesääntöjä noudattaen, telat laulaen tontilleen. Ketään ei ollut kiinnostanut se, mitä ihmettä hän tuolla panssarivaunulla aikoi tehdä. Tai olihan se kiinnostanut, mutta kukaan ei uskaltanut suoraan sitä Paulilta kysyä. Sen he tiesivät, että jos sitä menisi kysymään, niin vastausta ei tulisi, mutta ylimääräisten persereikien riski oli liian kova. 

Parin viikon kuluttua Pauli oli purkanut panssarivaunun osiinsa, ja myynyt siitä raudat pois. Moottoria ja muita osia ei löytynyt mistään, mutta ilmeisesti se moottori oli tarvittu johonkin projektiin. Ja panssaria hänellä oli tarpeeksi jo talossaan, joten hän saattoi myydä ylimääräisen ruosteisen raudan jollekin. Tykin hän oli roudannut jonnekin, mistä kukaan muu ei sitä saattanut löytää.

Asiat on kummallisesti

Jees. Joulu on nähty ja kinkku paistettu, syöty, sulateltu ja paskottukin. Seuraavaa kinkkua odotellessa sitten voikin jo miettiä, miten tämä vuosi aiotaan mennä eteenpäin.

Joku joka säikähtää haastemiehen puhelua, voi todellakin säikähtää. Minä en moisesta hätkähdä, on niitä pahempiakin. Ne ovat vain leipäänsä hankkivia ihmisiä ja syyttömiä siihen, mitä on tapahtunut. He vain tekevät sitä, mitä kaikki muutkin eli hankkivat leipäänsä työtä tekemällä. Heidän työnsä vain sattuu olemaan haastemiehen työ.

Onneksi sain asian selvitettyä ja siellähän oli ihan aiheellinen meno sitten. En vain ollut sitä pystynyt maksamaan, erään toisen firman vittumaisen kuprun takia. Mutta asiat on missä mallilla ovat enkä kadu.

Linjatyömaalla oli Pauli saanut kerättyä hyvän pohjakassan. Se raha oli riittävän iso, että jos olisi pökännyt jonkun muijan (pari kolmekin) paksuksi, niistä olisi pystynyt maksamaan elatusmaksut tuplana kaksosille vielä parin vuoden ajan ja elämään itse silti leveästi. Sen verran hyvää hommaa se oli ollut. Paulille kerrottiin lisätöistä, jotka hän saisi tehdä seuraavana vuonna. Eikä hänen työttömänä tarvitsisi olla muutenkaan, koska työnsä jälki oli todella hyvää. Siviilipuolen touhut eivät työnantajaa kiinnostaneet.

Joka tapauksessa linjaprojektin jälkeen tiedossa oli lyhyt jakso ilman duuneja. Pauli käveli läheiseen rautakauppaan ja osti kottikärryt, betonia ja tiiltä niin että riitti. Lisäksi hän kävi vanhalla sotapaikalla, siellä missä oli ollut tehdas joka joskus tuotti kuminaamareita, ja joka sittemmin oli tuottanut kumisia goatse-figuureita ennenkuin se oli räjäytetty. Kuin ihmeen kaupalla, hän löysi ehjän sellaisen maastosta ja perverssillä mielellä varustettuna hän tiesikin heti, mitä sillä aikoi tehdä. Ei hän sitä aikonut mihinkään seksuaaliseen perversioonsa käyttää, mutta se olisi hyvä piilopaikka salakytkimelle. Ei ainakaan heti joku joka kellariin menisi, äkkäisi että tuon figuurin persereijässä olisi kytkin.

Löydettyään figuurin ja muuta tarpeellista, hän alkoi kaivaa talossaan kellaria. Talo oli sen verran suojaisessa paikassa, ettei kukaan yöllä nähnyt kun Pauli roudasi kellarista kottikärryllinen kerrallaan multaa, kiviä ja muuta epämääräistä pois läheiseen järveen. Veden kanssa hänellä ei ollut ongelmaa, sillä talo sijaitsi hieman harjanteella. Kellarista hän teki niin ison, että sen toinen pää ylsi läheisen maatilallisen sontakasan alle. Tietenkin maatilallinen tiesi, että siellä sellainen on, mutta kun se ei hänen toimintaansa haitannut mitenkään, oli hän kaikessa hiljaisuudessa hyväksynyt sen, että Paulilla sellainen siellä oli. Kukaan ei tiennyt, miten moinen sopimus oli saatu aikaan, etenkin kun maatilallisen vaimolla oli ihmeellisesti eri näköiset lapset kuin talon isännällä, mutta muistuttivat hämmästyttävän hyvin naapurin isäntää.

Jostain syystä tällä maatilallisella ei ollut halua käydä yhteisessä saunassa kenenkään kanssa pariin vuoteen. Syytä moiseen ei tiedetty, mutta kylällä spekuloitiin sitä, että Paulin neuvottelija olisi "haukahdellut" ja että isännällä olisi ollut kaksikin persereikää yhtä aikaa. Kukaan ei tosin halunnut selvittää asiaa sen tarkemmin, koska tiedettiin että Paulilla oleva S&W oli aina ladattuna ja että omistajansa ei paljoa kysellyt kun veti sen esiin ja ampui ensin varoituslaukauksen ja sen jälkeen perseeseen. Ellei tehonnut, niin sitten kylmeni. Se oli aina silloin tällöin tapahtunut. Jostain syystä kylällä kuitenkin ymmärettiin, että kun tätä miestä ei ärsytetty, hän ei ollut vaaraksi kenellekään. Jotkut tiesivät, että hän oli ankara humoristi, ja että hänen kissansakin osasi jotain muutakin kuin terottaa kynsiään lähimpään tuoliin. Ainakin se oli tiedossa, ettei koiraa kannattanut päästää Paulin nurkilla irti. Ei sillä, että Pauli olisi koiraa tappanut, vaan se että Paulin kissa jolla oli vähän omituinen nimi, tappoi kaikki tanskandogit ja sitä pienemmät yhdellä puraisulla. Se oli erittäin tehokas hiiri- ja rottakissa ja toisin kuin muut peruskissat, se leikki myös tapettavalla rotalla. Usein oli tuo kissa nähty kävelevän tien reunaa pitkin yltä päältä veressä, mutta sinänsä vahingoittumattomana.

Kun Pauli oli kaivanut kellariaan mieleisensä kokoiseksi, oli hän kerennyt yhden talven aikana kuljettaa kottikärryllinen kerrallaan noin kirkonkokoisen läjän multaa läheiseen järveen. Sen seurauksena järven pinta oli hieman noussut, mutta se noteerattiin vasta pitkän ajan jälkeen. Tiiliä ja betonia meni tasaiseen tahtiin Paulin osoitteeseen, samaten puuta ja hirttä. Sähkökaapeliakin sinne meni useita kilometrejä, ja niitä ei tarvinnut kenenkään asentaa. Pauli teki kaiken itse sinne, ja johonkin ihme projektiin meni myös paineilmasylintereitä, paineilmapumppu, generaattori sähkökäynnistyksellä ja paljon muuta, mistä moni ei edes tiennyt. Kaiken mitä Pauli oli ostanut, hän oli saman tien vienyt kellariinsa.

Kellariprojekti oli tehty huolella, ja kaiken Pauli oli tehnyt yksin vain kissa seuranaan. Se olikin pitänyt huolen siitä, ettei Paulia ollut kukaan päässyt yllättämään. Vaikka se olikin vain kissa, se oli kuitenkin aina huolehtinut että Pauli oli tiennyt siitä, että joku kutsumaton tulee tontille. Pilu oli ollut sodan aikana isoksi avuksi koko porukalle, ja nyt se auttoi Paulia, niin että hän saattoi rakentaa kellarinsa rauhassa. Talo maan päällä näytti tavalliselta, mutta se ei siltikään ollut mikään tavanomainen puutalo. Siihen pystyi muun muassa ampumaan rynnäkkökiväärillä sarjan ilman että yksikään luoti olisi vahingoittanut jos siellä nukkui sisällä. Ikkunat toki särkyivät, mutta seinästä ei mennyt mikään alle ilmatorjuntakonekiväärin kaliiberinen läpi.

Bloginrefreshaajien joulupaketti 2016

No niin, taas kerran on se vuosi vierähtänyt viimeisestä Bloginrefreshaajien Joulupaketista. Asioita on tapahtunut niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla.

Vuosi on ollut kuten aavistinkin, vittumaisen vaikea mutta ei sentään ylivoimainen. Vielä hengitän ainakin toistaiseksi molemmilla sieraimilla ja silmät näkevät toistaiseksi väreissä, vaikka kakkulat nenällä onkin.

Tätä kirjoittaessa kinkku alkaa olemaan siinä 82 asteen lämmössä sisältä. Paistan sen 85 asteeseen, minähän en sitten raakaa kinkkua syö. Hitaalla 100 asteen paistolla uunissa siitä tulee parempaa kuin herrrrrkullista.

Eilettäin heräillessäni aamu-unilta huomasin, että kraana oli jostain syystä vähäsen auki ja altaassa tulppa paikoillaan. Vitutuksen laannuttua siirryin sitten vahinkojen minimointiin- havaitakseni että jääkaapin yläpuolella oleva pistorasia oli hieman väärässä asennossa. Nyt on se korjattu ja onneksi mulla oli vanaha hallilämmitin, joten sain kuivauksen heti käyntiin. Mieleen juolahti, että mahtaisiko olla siinä syy miksi se laminaatti siellä kulmilla halkeilee... no, mene ja tiedä, vain Piru itte tietää.

Viime vuonna ei Blogissa vielä kerrottu Schaisseradiosta. Schaisseradio on nettiradio, joka perustuu suoraan vittuiluun. Linkkiä en yllättäen tässä aio kertoa, sen halukkaat saavat kun pistävät kommenttia tulemaan. Lähetykset ovat säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta niitä on kuitenkin aina silloin tällöin. Ja sisältö on sitten sitä ittiänsä.

Juurivaluprojekti kesti linjatyömaalla parisen kuukautta. Samaan aikaan muut rakentelivat tolppia ja hoitivat erinäisiä työtehtäviä.

Muutaman viikon kuluttua kylän narttukissat alkoivat lisääntyä Pilun tekemän työn ansiosta. Jos aikaisemmin olikin kylällä ollut hiiri- ja rottaongelmaa, muutaman kuukauden päästä sitä ei enää olisi. Pilun jälkeläiset nimittäin olivat geeneiltään  hyviä hiiri- ja rottakissoja, ja sellaisia että periksi ei annettu vaikka olisi mikä. Eli ne veivät alkuun saamansa tehtävän aina loppuun saakka.

Pauli ja muut tolppajoonaat myös aina tilaisuuden tullen toki sitten tekivät mitä miesten "kuului" tehdä siellä. Pääasiassa heidät nähtiin päivällä linjatyömaalla ja illalla suihkun ja saunan jälkeen useimmiten kaljatuopin ääressä likeisessä kuppilassa. Raatolandianakin tunnettu paikka omasi hyvän kaljan, ja se maistui erityisesti Paulille. Myös Pilu pääsi tuohon ravintolaan, sillä loppuneen sodan aikana oli portsari saanut tuta, mitä tarkoitti jos sitä ei päästettäisi sisään. Pauli tunnettiin vanhana sotilaana ja niinollen kukaan ei kysynyt, miksi hänellä aina pullotti vasen etutasku takista. Siitä asiasta ei keskusteltu, koska asia tiedettiin. Myös tiedettiin, ettei Pauli sitä käyttäisi ellei ehdoton pakko tulisi, ja tässä seurassa sitä ei tule.

Kerran oli lähellä, ettei kyseistä asetta tarvittu. Mutta hyvänä supliikkimiehenä Pauli vain suoritti rennosti poistumisen ja veti housut jalkaansa vasta talon takapihalla. Illan päälle nimittäin joku varsin hyvännäköinen, Paulin ikäinen naisenpuoli oli ilmaantunut samaten kaljalle Raatikseen. Ja Paulihan oli leskimiehenä, nykyisenä sinkkumiehenä tietenkin mieltynyt tähän naisenpuoleen saman tien. Hän ei ollut kuitenkaan voinut tietää, että hänen miehensä oli vähän äkäisempää sorttia, sormuksia kun ei sormissa näkynyt ja muutenkin naikkonen vaikutti lähinnä siltä, että sitä olisi tarjolla mitä Pauli kaipasi.

Työtovereiden varoituksia hän ei kuunnellut. Muut työtoverit yrittivät kertoa, että se nainen oli tyrkky ja mies oli todella mustasukkainen, ja kaiken muun lisäksi maisemissa. Pauli ei moista jaksanut kuunnella, vaan vei naisen ensin tanssilattialle, ja tämän jälkeen he poistuivat naisen asunnolle. Temppujen teon aikana yllättäen olikin naisen mies tullut kotiinsa, ja siinä oli ollut muijalla selittelemistä. Pauli oli ottanut neuvottelijansa rauhassa esiin ja sanonut että annappa nyt olla. Et halua tietää, miltä tuntuu jos sinulla on kaksi persereikää. Minä tiedän. Joten jospa nyt pistät sen sun puukkos tohon seinään ja menet sitten vaikka pihalle. Miehen kiukku oli silmin nähtävää ja meinasi aina vain tulla Paulin päälle. Mutta kun 9-millisen S&W:n iskuri oli loksahtanut taakse ja Pauli ampunut kerran kattoon, oli seuraavaksi Pauli sanonut että seuraava reikä on perseessäsi. Mies oli iskenyt puukkonsa seinään ja perääntynyt pari askelta. Pauli oli kerännyt housunsa ja poistui ovesta takapihalle, missä sitten oli pukenut ne päälle ja todennut "olihan pikainen laukeaminen" ja silitti S&W:tään.

Seuraavana päivänä tuosta Pauli oli sitten mennyt taas ravintolaan, ja oli todennut että meni sitten eilen käsihommiksi. Muija oli toki antanut, mutta ainut joka oli lauennut oli hänen ysimillisensä. Joten eipä siinä sitten enää muuta voinut. Ja muilla oli hauskaa.

Linjatyömaa päättyi aikanaan, ja Paulin työhommat sillä saralla päättyivät. Linjahommista oli kuitenkin saanut sen verran palkkaa, että hän saattoi nyt jatkaa omaa taloprojektiaan eteenpäin. Toki piikkilankoja ja muita ei talon ympärillä enää ollut, mutta jotenkin hän tiesi, että kellaria olisi laajennettava.

Uutta Italic -tekstiä.

Huh huh. Paljon on vettä virrannut Suntissa sen jälkeen, kun viimeksi raavin persettä blogin äärellä. Totesin, että saan parhaiten tälle paskalta haisevalle tarinalle lukijoita, kun kirjoitan sen blogissa.

Edeltävä kirja on saatavilla yleisimmistä nettikirjakaupoista. Laitan sen tähän myös ladattavaksi linkiksi- joten minun puolestani sen saa sitten ladata jos haluaa. Ja jos tuntuu hyvältä niin sen kun käytte ostamassa sen kirjan, minä kiitän ja kumarran kauniisti.

http://pihtisoft.fi/ISO/Pilu_ja_saatanan_lahettilaat.pdf


Tästä se sitten jatkuu, mihin edellinen tarina jäi.

Talonsa rakennettuaan Pauli oli todennut, että leipää pitäisi saada pöytään. Päätä hänellä oli vaikka mihin, ja avatessaan paikallisen lehden, hän havaitsi avoimissa työpaikoissa työpaikkailmoituksen, jossa etsittiin linjatyömiehiä. Päätä saisi olla, että kestää pahoissakin paikoissa, lisäksi ei kuulemma haittaisi jos tietää jotain asioista.

Tuumasta toimeen. Pauli soitti ilmoituksessa olleeseen puhelinnumeroon ja sai heti työpaikoista päättävän henkilön langan toiseen päähän. Hänelle hän kertoi millainen oli ja mitä oli hiljakkoin olleessa sodassa tehnyt. Puhelun päätyttyä Paulille tuli kiire, sillä hänen oli ilmoittauduttava sähköfirman toimistossa välittömästi.

Pilu oli vähän ihmeissään, mihin Pauli niin innokkaasti lähti. Se kuitenkin päätti jatkaa kotikissana lokoisaa oloa, ja tapansa mukaan huolehti siitä, ettei tontille eksyneillä koirilla ja sitä pienemmillä eläimillä ollut mitään mahdollisuutta selvitä kahta päivää pitempään hengissä. Naaraskissat se pisti tiineeksi sitä mukaa kun niitä tontille erehtyi, mutta muuten tontilla asui vain Pauli ja Pilu, eikä sinne kukaan oikeastaan edes halunnut. Sen verran äkäinen isäntä siellä kissansa kanssa asui.

Sähköfirman toimistossa Paulilta ei ylimääräisiä kyselty. Lähinnä heitä kiinnosti vain se, miten kauan Paulilta meni lukea työsopimus. Nopeana lukijana Pauli luki sen minuutissa ja piirsi sen jälkeen kuulakärkikynällä puumerkkinsä allekirjoitusviivalle. Sen ihmeellisempää hänen ei tarvinnut tehdä ja asia oli sillä selvä.

Linjatyömaan aloitus oli sitten oma lukunsa. Pauli perehdytettiin työhön ja hän kävi muutamia, omasta mielestään tarpeettomia kursseja, mutta työn kannalta tärkeitä sellaisia. Kuukautta myöhemmin oli linjatyömaan aloituskokous, johon kaikki linjan alueen maanomistajat ja muut kiinnostuneet oli kutsuttu.

Linjatyömaan työnjohtaja piti pitkän puheen, jonka aikana yksi sun toinen ihminen kyseli erinäisiä asioita ja työnjohtaja vakuutteli, että asiat korvataan asianmukaisesti. Yhtä ihmistä askarrutti, että mitenkähän mahtaa olla hänen talonsa läheltä kulkeva linja siinä tilanteessa, kun hän on kova radioharrastaja. Hänelle linjatyömaan johtaja kertoi, että he voivat toki siirtää linjansa vielä tässä vaiheessa vähän kauemmas, jos se muille maanomistajille on sopivaa. Kyläläisistä kukaan ei vastustanut, ja itse asiassa se sopi paremmin heille, koska linja vietiin pois pelloilta erään vähemmän pidetyn maanomistajan metsikköön. Tosin tämä vähemmän pidetty maanomistaja ei vastustanut asiaa, vaan totesi että nyt hänen joulukuusibisneksensä saa vauhtia oikein kunnolla, ja sai koko porukan nauramaan.

Pauli ei tiennyt, miksi porukka nauroi. Yksi lopulta vaivautui kertomaan, miksi siellä naurettiin. Nimittäin tuo niinkutsuttu joulukuusien kasvattaja sattui olemaan koko kylän laiskin mies - se oli laiskuuttaan jättänyt metsänsä karsimatta ja niin siellä oli lähinnä läpitunkematon viidakko, eikä hänellä ollut pienintäkään intoa sitä ruveta purkamaan. Linjatyön takia metsikkö jouduttaisiin nyt siivoamaan, ja laiska mies saisi edelleen piereskellä nahkasohvallaan. Pauli nauroi vedet silmissä kuullessaan tämän. Se mies ei ollut myynyt ainuttakaan joulukuusta ainakaan itse, eikä hänen rääsiköstään ollut kukaan edes viitsinyt sitä varastaa, koska kyseisessä viidakossa ainutkaan puu ei ollut edes sinne päin kelvollinen joulukuuseksi. Kaikki nimittäin olivat pitkiä riukuja ja paksuja kuin luudan varsi ja latvassa pari oksaa.

Yleisen naurunhörinän loputtua tämän kysymyksen tiimoilta eräs vanhemman puoleinen mies nousi keppinsä varassa takarivistä seisomaan. Väki oli hiiren hiljaa, ja kuunteli. Joku kerran meinasi tirskahtaa, mutta sai pidettyä naamansa tukossa.

Kun vanha mies oli noussut kaikkiin reippaaseen sataan kuuteenkymmeneen senttiinsä ja nojasi keppiinsä, hän kysyi sitten niin kuuluvalla äänellä kuin pystyi, että kukas sen sitten korvaa, kun kaikki kaksijalkaiset naaraspuoliset kananpojista tikapuihin on tiineenä, akoista ja vanhoistapiioista nyt puhumattakaan.

Naurunremakka oli kuuluva ja voimakas ja kesti pitkään. Sen jälkeen joku paikallaolijoista huikkasi, että kuuluuko siihen kaksijalkaisten listaan herätyskellot ja heinäsorsatkin, ja nauru jatkoi. Ja vanha mies kuittasi, että kyllä nekin siihen kuuluu.. Metelin laannuttua työnjohtaja kertoi, että maksamme pojillemme riittävää palkkaa, että he voivat hoitaa tällaiset yksityiset asiansa kyllä omatoimisesti.

Tilaisuuden loputtua nurkan takaa kuului ankaraa narttukissan mouruntaa. Pauli tiesi jo katsomattakin, että Pilu oli jo omalta osaltaan aloittanut linjatyömaan pohjustustyöt. Se teki tehtäväänsä saattaen paikallista narttukissaa tiineeksi. Se seurasi Paulia joka paikkaan, missä Paulikin oli, ja Paulilla ei ollut asiaa vastaan yhtään mitään. Kissa pysytteli sivussa, mutta kun se tiesi mitä tehdä, se hoiti asiansa. Sodassa se oli ollut hyvin suureksi hyödyksi kiertäessään miinakenttiä ja pelastaessaan monta kertaa Paulin porukan varmalta kuolemalta. Pauli oli aloittanut muistelmiensa kirjoittelun ylös, ja kirja oli jo alkanut saada pikku hiljaa paksuutta. Ja jostain kumman syystä sielläpäin, missä Pauli oli ryhmänsä kanssa liikkunut, oli paljon kissoja joiden ulkonäkö kummasti muistutti Pilua. Se oli ollut todella tehokas kissa hoitamaan tehtävänsä – oli sitten kyseessä paikallisten narttukissojen tiineeksi saattaminen tai miinojen kiertely. Olipa yksi Pilun jälkeläisistä ollut Paulin ryhmän jatkeena, mutta oli sitten saanut akuutin lyijymyrkytyksen lentävän luodin muodossa ja kuollut siihen.

Kokouksen jälkeen työt aloitettiin sitten rivakalla kyydillä. Ensin sähköyhtiö laittoi ilmoituksen paikallislehteen, että etsitään metsureita kolmen kuukauden päästä alkavaan projektiin. Sen jälkeen kysyttiin paikallisilta metsäurakoitsijoilta, josko he voisivat käydä tekemässä johtourat suoraan karttaan merkittyihin paikkoihin. Sähköyhtiön miesten opastamana he kävivät katsomassa metsäreitin, jonne linja päätettiin vetää ja seuraavana päivänä paikalle rymisti kaksi monitoimikonetta ja kaksi ajokonetta. Linjan paikka syntyi viikossa, ja niin työt päästiin aloittamaan. Joulukuusimies sai hyvän alustan kasvattaa joulukuusia, ja maanomistajat saivat asiallisen korvauksen kaadetuista puista. Niinpä he vielä toistaiseksi olivat tyytyväisiä.

Paulin työtehtävänä oli aluksi olla muiden mukana. Niinpä linjan ensivaiheessa tehtiin juurivaluja ja kovalla työtahdilla. Kallioankkureita porailtiin, ja paikallisten hirvien suureksi riemuksi he keittivät rikkiä kallioankkureiden reikiin. Pilu pysyi kallioankkuritouhuista kaukana, ja päätyi lähinnä pitämään vain huolta siitä, ettei työmaaparakkien ympäristössä rotat päässeet vauhtiin. Samalla se piti huolen, että jokainen paikalla ollut narttukissa oli taatusti pukattu tiineeksi. Se olikin alussa ainoa uros, joka oli varsinainen tolppajoonas. Mutta tämä tolppajoonas piti porukan maineen kohdillaan. Ennen kuin linjaa alettiin rakentaa, oli kaikki kylän leikkaamattomat narttukissat astuttu moneen kertaan Pilun toimesta.

Bloginrefreshaajien joulupaketti 2015.

Ja onhan se refreshaajien joulupakettikin toki tärkeä osa jokaisen vuotta. Tänä vuonna ollaan himppu myöhässä, mutta minkäs teet kun ei nappaa niin ei nappaa.

Vuonna 2014 puhuin vittumaisesta vuodesta, vuosi 2015 on ollut vielä vittumaisempi. En edes uskalla spekuloida, millainen tästä vuodesta tulee, paras on ku pitää turpansa kiinni. Ettei sitten turpoo kiinni.

Tätä kirjoittaessa ulkona on rapiat 27 astetta pakkasta. Muu ei jännitä, muuta ku se että mahtaako arktisen laadun diesel tulla saataville tänne Kokkolaan. Common-Rail D-4D hiaceen kun ei saa ainakaan virallisesti bensaa pistää yhtään dieselin sekaan. Eli arktisen etsintään...

Blogin vuosipäivä.... meni taas :D

No niin, on klassisen blogin vuosipäivä. Ensimmäinen aivopieru tänne blogiin tuli armottoman vitutuksen säestämänä 8.10.2004. Katsellessani noita vanhoja juttuja, muistan elävästi vielä Kommunisti-Volvon ja muut viritelmät. Muistakaa ottaa se perinteinen nötköttipurkki ja ruokailla se korkeassa polviasennossa rynnäkkökivääri säärellä katse tiukasti itäänpäin. Tällä kertaa mamuvaroitus, joten selkä kannattaa olla seinää vasten.

Tuolloin asustelin vielä Mäntynäädänkadulla Kokkolassa, ja Linuxin Kerneleissä mentiin jossain 2.2 tai 2.4 sarjassa. Konffauksen teki kylmiltään kymmenessä minuutissa, nykyään menee reippaan rapsakasti se tunti. Eikä modulitonta kerneliä kannata enää tehdä, toisin kuin blögin alkuaikoina.

Jotkut ovat raportoineet ostaneensa e-kirjan, mutta todistettavasti vain yksi on sen ostanut. Ainakin jos bod.fi -tilityksiin on uskominen. Mene ja tiedä, piereskely on sallittua.

Pihtisoftin starttailua suunnittelin tuolloin syksyllä. Keväällä sitten se oli liikkeellä, ja olin lähtenyt Tekusta.

Samojen asioiden kanssa painin välillä vieläkin kuin mitä tuolloin, mutta nyt olen vain todella paljon syvemmällä kurassa.

Ei kait siinä. Pitää yrittää ryömiä eteenpäin.

Scammi????!!!!

Tässä joku aika sitten törmäsin sellaiseen systeemiin jonka nimi on Onecoin.

VAROITUS! TÄMÄ TEKSTI SAATTAA JÄRKYTTÄÄ. JOS TUNTUU SILTÄ ETTEI TÄMÄ TEKSTI SOVI SILMILLESI, OLE LUKEMATTA. Muut voivat jatkaa valitsemillaan mielin eteenpäin. HUOM! EI SOVI OHUTNAHKAISILLE! LUET TÄTÄ BLOGIA OMALLA VASTUULLASI.

Ensimmäinen hälyttävä seikka: Vain xcoinx "noteeraa" onecoinin. Sivut näyttävät hätkähdyttävän hyvin samanlaisilta kuin muut (coinmarketcap.com), mutta muut eivät noteeraa onecoinia. Mistähän johtuu? Olisikohan syynä se, että xcoinx on sivu, jota käytetään tämän scammin tukena. Siinä näytti olevan sitäpaitsi vanhat arvot noille coineille... Jos onecoin olisi aito kryptovaluutta, sen noteeraisi joka ainoa kryptovaluuttasivu. Vaikka sitä ei enää louhittaisi tai muuta, se näkyisi silti näillä sivuilla.

Toinen hälyttävä seikka on, että he väittävät louhivansa rahan keskuskoneilla. Ongelma vain on siinä, että todellisuudessa nämä louhittavat valuutat louhitaan useilla koneilla, jotka ovat käyttäjillä. Binäärivaluutan luotettavuus perustuu hajautukseen, ei keskuskoneeseen.  Kuka takaa, että heidän serverinsä ovat niin turvalliset kuin he väittävät niiden olevan. Tietysti jos niitä ei oikeasti louhita, eikä servereitä ole louhimassa kuin webbisaitin tekstissä, niin eipä niitä voi silloin murtaakaan. Minäkin osaan tehdä sivun, jossa on "louhitut kolikot" ja lisätä sinne skriptin joka aina kerran vaikka puolessa tunnissa lisää sinne muutaman satunnaisesti.

Tällä hetkellä pidän onecoinia lähinnä kalliina leikkirahana ja pyramiditouhuna.

Esittelyssään he vertaavat onecoinia Bitcoiniin. Bitcoinillahan arvo nousi ensin jonka jälkeen se pari kertaa romahti. Joka tapauksessa, he esittävät olevansa uusi Bitcoin ja vetävät ihmisiä mukaan ennen nousua. Sääli vain, että tämä näyttää hyvin vahvasti raakalta pyramidilta. Bitcoin ei ole koskaan ollut pyramidi, vaan se on kryptovaluutta. Se että sen arvo nousi, johtui puhtaasti siitä että siitä tuli haluttu.

He väittävät olevansa Aurum Coinin kanssa yhteistyössä. Tutkiessani aurumcoin.com-sivua, onecoin-yhteistyö näkyy selvästi. He dissaavat Bitcoinia. Aurumcoin.eu ei auennut ("yllättäen"). 

Suosittelen tutkimaan näitä linkkejä vielä vaikka ihan oma-aloitteisesti. 

http://www.kkv.fi/Tietoa-ja-ohjeita/Ostaminen-myyminen-ja-sopimukset/huijaukset/pyramidihuijaus/

http://www.poliisi.fi/rikokset/huijaukset

http://insidebitcoins.com/news/onecoin-mlm-scheme-references-bitcoin-to-attract-investors/33875

HUOM!

Tämä blogiteksti poistuu vain, mikäli minulle osoitetaan hälyttävät seikat vääräksi. Muussa tapauksessa uhkailut ja muut eivät auta, vaan teksti pysyy näkösällä. Maksamalla minua ei saa hiljaiseksi.

E-kirja

No niin. Aikaa on taas kerran vierähtänyt, mutta tällä kertaa on jotain muutakin kirjoitettavaa kuin se ainainen paskanjäykkyys aamulla sontiessa.

Pilu ja Saatanan Lähettiläät on lähetetty bod.fi -sivustolle, on tulossa e-kirjana. Ei muuta ku ostoksille kun alkaa näkyä!

Kevättouhuilua.

On taas aika kirjoitella vaihteeksi Blogiakin.

Erinäiset suomeksi sanottuna vittumaiset asiat ovat seuranneet toinen toistaan niinkuin paskakärpäslauma sontakuorman perässä kuumana kesäpäivänä.

Joku oli lähettänyt kommentin tuohon kuuntelublogiin, ja onneksi allekirjoittanut on asettanut niin, että moderoin kaikki kommentit. Niinpä kommentti ei tullut esiin. Mutta lyhykäisyydessään kommentilla oli pointtiakin - oli avauduttu siitä, miksi kotisivut eivät olleet pystyssä.

No, niin se nyt vain on että serveri oli ollut pystyssä koko ajan. Tietohyökkäyksestä ei siis ollut kyse. Mutta se mistä kirjoitin eli tuo taloudellinen, vakava likviditeettikriisi yhdistettynä nettioperaattorin natsistiseen toimintaan aiheutti merkittäviä ongelmia, jotka ilmenivät sitten yritykselleni vahingollisimmalla mahdollisella tavalla.

Vaikka erästä toista nettioperaattoria paljon parjataankin, en silti moiti heidän toimintatapojaan. Nimittäin kyseinen operaattori ilmoittaa riittävän ajoissa, että nettiliittymä tai puhelimet tjsp ovat menossa kiinni. Ja neuvottelunhaluakin heillä on. Niinpä pitkäaikainen asiakkuuteni heille on toistaiseksi varsin pysyvää laatua. Eikä heidän hinnoittelunsa fiksuuteen yhdistettynä ole edes paha.

No, yksi tapahtuma johtaa toiseen. Sain kotisivut liikenteelle vielä saman päivän aikana, mutta ei mennyt kuin kuukausi niin taas oltiin alhaalla. Nyt sitten mitta tulikin täyteen - eli kuppi meni sitten niinsanotusti nurin sen osalta. Päädyin siihen, että nyt on aika pistää piste tälle pätkinnälle ja otin virtuaalisen palvelinpaikan jonka hinta oli todella lompakolle sopiva. Eikä muuten ole enää pätkinyt. Haittapuolina voitaneen sanoa nopeampi nettiliittymä, jonka kanssa voinen tulla toimeen.

Sen jälkeen ruuvailin suvikumit autooni alle, vain huomatakseni että yhdellä renkaista on psfffft-ongelma. Jonkin aikaa pärjäsin asian kanssa niin, että tungin kumiin aina ilmaa ennen ajoon lähtöä.

Viikko sitten totesin, että Avensikseni kaipaa uutta jakopään hihnaa. No, hihnan vaihto sinällään itsessään ei rakettitiedettä ole, mutta valmistelevat työt jotka edeltävät hihnan vaihtoa ja sen jälkeen kokoonlaitto, ovatkin sitten kokonaan oma lukunsa. Joka tapauksessa isäni suosiollisella avustuksella kyseinen hihna sinne vaihdettiin, ja samalla meni sitten sarja sytytystulppiakin. Vaihdoin nekin, jonka jälkeen auto olikin kuin eri auto.

Eilettäin hain sitten psfffft-ongelman korjaussarjan paikallisesta autovaraosaliikkeestä. Ensin koetin vaihtaa venttiilin "sielun", tilanteen muuttumatta. Tämän jälkeen sitten nostelin Avensiksen tunkilla tänään ilmaan ja otin pyörän irti. Löysin jopa reiän, josta paine lähtee ulos ja tongin rautagnöölin ulos reiästä. Sen jälkeen nirhasin reiän suuremmaksi ja tukin rengasneulan reiästä. Tähän mennessä kaikki hyvin.

No, tukin paikkaustapin reikäänsä ja työnsin sen rengasneulalla reikään. Tähänkin mennessä kaikki hyvin. Mutta nykäistessäni rengasneulaa ulos, jäi kahva käteen.

Ensimmäinen sana kertoi myös seuraavaksi tarvittavan työkalun, eli ensin tuli sana "vittu". Sen jälkeen looginen assosiaatio sanalle "vittupihdit", ja niin sitten jouduin etsimään ko. työkalun sellaisen parikiloisen paskakasan alta. Löydettyäni ne, olikin sitten rengasneulan poisto yksinkertainen toimenpide. Ei muuta ku rengas alle ja momenttiavain kehiin. Tunkki alas ja homma oli sillä selvä ainakin toistaiseksi.

Ettö semmosta tällä kertaa.

Kuuntelua.

Harvemmin tulee kerrottua täällä blogissa, että olisin vaivautunut lukemaan tai kuuntelemaan jotain. Mutta tällä kertaa pitää kyllä kirjoittaa.

Stieg Larsson (rest in pieces) on saanut väsättyä ihan asiallisen kirjan, miehet jotka vihaavat naisia.

Kyberrikolliset ja tutkimukset menevät yksinkertaisesta tutkimuksesta hyvin monimutkaisen juonen siivittämäksi viritelmäksi.

Pihti tykkäsi. Kannattaa kuunnella.

Bloginrefreshaajien joulupaketti 2014

Dodddiii.

Katselimpa tuossa mitä olen vuosi sitten kirjoitellut Bloginrefreshaajien joulupakettiin. Enpä tiennyt silloin, miten väärässä saatoinkaan olla silloin.

Vuosi 2014 on ollut huomattavasti vaikeampi kuin vuosi 2013, vaikka ihmissuhteiden suhteen ei olekaan ollut ongelmia tänä vuonna. Sen sijaan talous on koetellut hermojani enemmän kuin olisin uskonut. Vietämme nyt toista joulua yhdessä, ja monenlaista on tapahtunut. On ollut helpompia ja vaikeampia päiviä, mutta olemme silti jaksaneet hienosti edetä.

Kinkku onnistui tänäkin vuonna kuin Strömsössä. Piiiiiitkä paistoaika runsaan veden avustuksella on taika, jolla saa tehtyä herrrrrrrrkullisen kinkun. Paistuu nätisti ja tasaisesti, ja kun uunin luukku on tasaisessa huurussa, hoitaa vesihöyry 110-120 asteessa kinkun kypsytyksen hienosti. Tänä vuonna ostimme luuttomina, niin ei tarvi sitten järsiä luuta uutena vuotena. Eipä silti, heikostipa nämä meikäläisen leukaleegot luuhun uppoavat.

Kirjaa en ole nyt ehtinyt eteenpäin viedä, mutta tarkoitus se on kirjoittaa puhtaaksi. Pilu ja Saatanan Lähettiläät numeroitua nollapainosta on saatavilla yhä edelleen, hinta se viistoist euroa.

Itsenäisyyspaketti, vähän myöhässä.

Itsenäisyyspäivän paketti tulee nyt vähäsen myöhässä, mutta mitään mainittavaa kun ei ollut kyseiselle päivälle, niin se sitten jäi.

No, maanantaina sitten rupes tuntumaan tarpeeksi vittumaiselta jalanpohjassani pari viikkoa ollut n. 4 mm pitkä ja puoli paksu lasinsirpale. Suoritin sen poiskaivamisen, jonka jälkeen jalka kummasti oli huomattavasti parempi. Ainakaan ei käy joka askel kipeätä. Harmi sinänsä, ettei minulla ollut käytettävissäni rynnäkkökiväärin pistintä kyseiseen käyttötarkoitukseen, mutta onneksi sattui olemaan pöytäveitsissä malli, jossa oli tarpeeksi terävä kärki. Sitten ei muuta ku tonkimaan vain, ja aikani rassattuani antoi lasinpala periksi. Alkoi siinä jo sopivasti vituttaakin se kun se siellä oli.

Kaikenlaista sitä sattuukin nykyään.

Toivon, että muistitte itsenäisyyspäivänä katsoa Tuntemattoman Sotilaan (sehän tuli nyt oikeaan aikaan klo 14) ja että vähintään poltitte kahta sinivalkoista kynttilää ikkunalla. Tosimies tosin polttaa jätkänkynttilää ulkona, ja on maalannut sen (ja itsensä) sinivalkoiseksi. Ja tietenkin klassinen katse itään päin korkeassa polviasennossa syöty nötköttipurkki niin, että mahdollinen ase oli reiden päällä välittömästi käteen saatavissa. Emmehän me, anna tapahtua sitä että meiltä varastetaan aseita kuin alokkailta eräässä prikaatissa.

Jos olette maailmaa seuranneet, niin Usan kongressi on 4.12 tehnyt sellaisia päätelmiä, ettei voi oikeastaan muuta todeta kuin sen että puukko on hyvä terottaa ja tarkistaa nötköttipurkkien päiväykset. Voipi palaa pian perskarvat jossain päin maailmaa, jos tilanne ei ota asettuakseen. Siinä tilanteessa kannattaa muistaa, että suolassa on muuten jodia, jos ei käytä mitään ihmesuolaa kuten jotkut. Samaten purkit ja kuiva-aineet on sellaisia että niiden pakkaus on kohtuullisen tiivis. Ja kissojen hiirtenpyydystys kannattaa keskeyttää jos mielii että kissat pysyvät hengissä...

Ylläreitä.

Sinänsä yllättävää, mutta minulla on tällä erää selkä aika lailla ns. paskana. Ei paljoa kärsi pierasta, kun käy jo kipiää selkään. Eli ollut pakko pidättää pierua ettei käy kipiää, ja tunne on välillä kuin pieru kiertäisi nahkahousuissa.

Noh, eipä siinä. Se siitä piereskelystä, mutta on tänään saatu aikaankin jotain. Kirjaakin on muutama kappale tullut jo myytyä, ja vielä on painoserää jäljelläkin. Ensimmäiset nidottiin, mutta nyt olen hankkinut kirjansidontalaitteet eli sen saapi sitten sidottuna.

Olen miettinyt hiacekerhon perustamista. Siihen liittyäkseen pitää omistaa tietenkin hiace, eikä saa olla mikään muu kuin hiace. Takapihalla ruostuva hiace ei kelpaa, mutta seisonnassa ja todistettavasti liikenteeseen palautettavissa oleva käy.

Mutta se siitä ja sen kestävyydestä. Tulen päivittämään tänne kursiiviosalla kirjan jatko-osan sivumäärää, en muuta. Tällä hetkellä sivumäärä on vielä vain muutama sivu.

Itsenäisyyspäivänä tulee perinteinen paketti, samaten jouluna.

Joop. Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

Jotkut tahot tuolla Naamakirjassa ovatkin jo varmaan huomanneet, että ei mene meikänaamallakaan kovin häävisti tällä hetkellä. Paskaa tulee niskaan sen minkä kerkiää, mutta se nyt ei varmaan kenellekään ole tullut kovin suurena uutisena. Myös päivitystahti blogissa on ollut aika lailla hiljaista juurikin tästä johtuen, kun en vain ole jaksanut päivitellä. Ollut paljon muutakin tekemistä, ja nyt yksinkertaisesti en vain ole jaksanut. Pitäisi kai, jos meinaan lukijani pitää.

Jos joku miettii sitä, miksi tarinaosa eli italic-osa jää nyt sitten pois tästä blogista, se johtuu siitä että se siirtyy nyt sitten toistaiseksi yksityisesti kirjoitettavaksi. Kannattaa seurata, josko jossain vaiheessa tulee jotain kirjakauppoihin. Tunnistatte kyllä, jos tekstiä sinne on tulossa ja onko se minun näppäimistöllä kirjoitettu. Henkeä ei kuitenkaan kannattane kovin raskaasti pidätellä, kuolette vain siihen ettekä nauruun kirjan ääressä. Tosin olen kuullut, että nauru pidentää ikää. Odotellessanne toki voitte miettiä, miltä näyttää navetallinen eläimiä kaasunaamarit naamalla, ja miltä kuulostaa kun joku niistä ammuu särisevästi...

On kuitenkin teidän, arvoisien Bloginlukijoiden ansiota, että kirjaa olen saanut aikaan lähemmäs 250 a5-liuskaa. Se on ollut teidän jokaisen lukijan ja "eii-saatanan" klikkaajan ansiota. Nyt on kuitenkin aika siirtää italic-osa pöytälaatikkoon kehittymään ja jossain vaiheessa sitä siirtyy sitten myös tuonne kustantajille riideltäväksi. Pari kustantajaa on jo heittänyt bumerangilla takaisin, mutta heidän oikeuksiaan ja salassapitoaan kunnioittaen jätän ystävällisesti kertomatta, ketkä heittivät banaanilla. Näin en pilaa mahdollisuuttani saada joskus tulevaisuudessa heidän kauttaan jotain ulos.

Jos joku nyt haluaa tuon kirjan nollapainoksen, sen saa allekirjoittaneelta. Työnimi Pilu ja Saatanan lähettiläät. Kirja on vain perus a4-versio tulostettu 80 gramman kopiopaperille, mutta kahden puolen tulostettu asianmukaisella rivivälillä. Hintaa tälle aivopierulle olisi 15 euroa sisältäen 24% arvonlisäveron, ja yhteystiedot josta kysellä löydät sivustolta http://www.pihtisoft.fi/. Ja jokainen kirja on minun henkilökohtaisesti signeeraama ja sarjanumeroitu. Hintaan lisätään vielä postituskulut. Kirjoja on saatavilla vain rajoitetun ajan ja minä henk. koht määrään sen, milloin näiden nollapainosten tuotanto päättyy.

*ttu . *tana. *RRRRRRKELE.

Jaa että mikäkö noin runsaasti vituttaa?

Ensin kolmen viikon hellejakso. Ei ainuttakaan asennusta (lämpötila-asteikon mukaan olisi tarvittu neekeri).

Sitten kun olisi asennuksille päästy, niin eikö saatana menny jalaka huonoksi ja viikko vielä taukoa.

Ja kun nyt sitten jalaka on saatu kuntoon, niin eikö jumalauta menny vasta viime syksynä vaihdettu tankki niin, että saa paikata.

Että kyllä siinä alakaa jo rauhallisempikin mies ettiä kirvestä.

Se mikä sen tankin hajotti, oli etten löytänyt kääntymäpaikkaa. Ja kun sen löysin ja autolla ympäri pääsin, "löysin" kätevästi samalla noin ajokoiran kokoisen kivenmurikan. Sen sai pois, kun nosti autoa tunkilla ylös peräkärrynkoukusta ja otti sen helevettiin. Ja aamulla huomasin, että muuta vauriota ei ollut ku n. 5 mm reikä tankissa aivan pohjan vieressä. Olinpa tietenkin päästänyt tankin täyteen materiaa ennenkuin huomasin.

Eikä tässä muuta, mutta kun rahatilanne ei oikeen tällääsiä tilanteita salli. Yritä siinä sitten tehdä kun rahareikää on enempi ku mitä tulee.

Mikähän, kun melekeen joka syksy aina on joku tälläänen. Nohevimmat lukijat muistanevat Kruunupyyn ampumaradan tapauksen jolloin paikallinen maajussi kiskaisi sen vanhimman version Hiacen sieltä maakuopasta. Ja sillon siihen sai hakia uuret akut. Siitä pari vuotta myöhemmin sain hakea pakettiautoon hyllyt, kun onnistuin kadottamaan maakaapelirullan (500 metriä) sinne auton takakonttiin niin, että tiesin että se on siellä mutten sitä, että missä.

Viime syksynä sai hakea tähän hiaceen tankin.

Pauli ja Pilu liittyivät Pentin porukkaan. Vaikka Paulin ja Pilun viimeisestä sotaretkestä oli aikaa, he silti vaikuttivat olevan täydessä kunnossa. Pilukin piti molempia silmiään normaalisti auki ja nuoleskeli turkkiaan puhtaaksi rottaverilöylyn jäljiltä. Rotta oli päässyt hengestään ja ulkomuodostaan alta viiden minuutin, siitä oli jäljellä vain verinen läntti lattialla.

Pauli kertoi, että oli aavistellut, että pian tulee lähtö. Hän oli aiemmin rakentanut taloonsa pienen varusvaraston, ja oli erittäin nerokkaalla tavalla onnistunut salaamaan sen muilta.

Pentti katsoi Paulia. Varusvarasto? Mitä Pentti oli nähnyt, oli ollut vain kellari omituista roinaa täynnä. Pauli katsoi Penttiä ja kertoi, että kellari oli ollut vain hämäystä. Ryhmäläiset katselivat toisiaan, ja sen jälkeen kysyvästi Pauliin.

Pauli vinkkasi miehet uudestaan kellariin. Siellä hän painoi huolellisesti seinässä ollutta tiiltä, joka oli muuratun näköinen, mutta olikin irtotiili. Pieni naksaus kuului, ja generaattorin ääni kuulosti siltä, että jokin kuormitti sitä raskaasti.

Kellarin yksi sivuseinä liikkui hitaasti sivuun. Vanha ilma leyhähti miehiä vastaan. Ilma ei kuitenkaan ollut ummehtunutta, vaan ainoastaan vanhan hajuista. Portaat lähtivät alaspäin ja käytävään syttyivät valot. Loisteputket syttyivät harvakseltaan ja paljastivat noin kymmenen kertaa kellarin kokoisen tilan. Sitä ei voinut huomata mistään. Sähköjohdot menivät huolellisesti piilotettuina muurattujen seinien sisällä.

Pauli kertoi että oli rakentanut suurimman osan tästä välirauhan aikana. Ratkaisusota oli ollut lyhyt ja aseita oli viety turvaan. Ratkaisusodan jälkeen Pauli oli yksin rakentanut kellarista vielä suuremman ja onnistunut salaamaan sen hyvin ympäristöltä. Pentti muisti, että taloa läheinen järvi oli kummasti rehevöitynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pauli iski silmää, muttei puhunut mitään.

Kellarissa oli useita laatikoita rynnäkkökivääreitä, panoksia, sotilasvaatteita ja kaikkea muuta mitä kuvitella saattaa. Määrä riitti noin kolmelle kymmenelle miehelle. Patruunoita oli riittävästi. Heidän katsellessaan kuului, miten kellarin seinä meni hitaasti automaattisesti kiinni. Pauli ei asiasta hätkähtänyt, vaan kertoi sen olevan pieni varotoimenpide. Varusvarasto oli tehty niin, ettei sinne asioista tietävä jäänyt loukkuun vaikka sähköt katkeaisivatkin.

Miehet katselivat ympärilleen hämmästyneinä. Pauli kertoi, ettei ollut turvallista palata ulos talon kautta, sillä varojärjestelmä kertoi, että talossa oli joku. Se saattoi olla vain Pilu, mutta ikinä ei tiennyt. Varusvaraston toisesta päästä meni miehen mentävä reitti vähän matkan päähän. Pauli hymyili ilkikurisesti, ja kehotti Pentin nostamaan tikkaiden päässä olevaa kantta varovaisesti. Muheva paskanhaju tuli heti Pentin nenään, ja Pauli kertoi varauloskäytävän menevän paikallisen maajussin vanhan paskahuussin laskiämpärin alle. Sieltä sitä ei kuulemma kukaan kovin heti löydä, minkä Pentti hyvin saattoi uskoa.

Pauli kehotti laskemaan kannen takaisin alas. Oli hyvä tietää, että täältä pääsee ulos muualtakin. Sisääntulo ei laskiämpärin alta heti tullut kaikille mieleen, ja Pauli näytti että siihenkin oli suojatekniikka. Jos sieltä tuli sisään niin, ettei siellä ollut ketään, oli varauloskäytävän seinä kiinni. Sen saisi tietävä veivillä auki.

Varajärjestelmä kertoi ettei sisällä ollut enää ketään. Pauli painoi seinällä olleen goatsen kuvan perseeseen kätensä ja seinä aukesi. Se oli kuulemma sitä varten siellä, että jos vihollinen kaikesta huolimatta pääsee tänne, se ei pääse pois. Varusvaraston yläpuolella oli kuulemma sen paskahuussin omistajan siankusilaari, jossa oli päästöventtiili. Sitä ei oltu koskaan kokeiltu, ja toivottavasti ei tarvitsekaan. Eli kaikenlaista omituista viritelmää oli tehty.

Ovi aukesi hitaasti, ja raskaasti aseistettu ryhmä nousi pois. Asunnossa oli vain Pilu, joka oli miesten käydessä kellarissa tappanut pari sisään erehtynyttä rottaa lisää. Lisäksi nurkassa vapisi koira, jota Pilu katseli murhaava ilme naamallaan ja häntä köyryllä. Koira oli päätynyt sisään avoimesta etuovesta, ja oli laukaissut varosysteemit. Koira oli sekarotuinen, ja verinen. Pilu oli pienempi kuin koira, mutta koira vapisi ja tärisi. Pauli otti koiraa kiinni niskasta ja perseestä ja nakkasi sen pihalle. Se juoksi nilkuttaen häntä erittäin tiukasti koipien välissä ulisten pakoon. Pauli totesi, että tuo koira ei todennäköisesti huomista päivää näe. Oli ilmeisesti nähnyt Pilun ennenkin pistävän koiria poikki ja pinoon.

Hah hellettä.

No niin, nyt on sitten taas blogipäivityksen aika ja tällä kertaa on vuorossa lämpöasteikko.

30 astetta ja yli: Asennustyöt mustille peltikatoille on unohdettava, kengät sulaa kiinni.
25 astetta. Satelliittilautasten asentelu edellyttää neekeriä. On kuuma.
20 astetta. Asennustyöt onnistuvat T-paita päällä.
15 astetta. Asennustöissä pitää laittaa takki t-paidan päälle.
10 astetta. Asennustöissä pitää laittaa ohut kauluspaita takin alle.
4 astetta. Veden tihein tila. Asennustöissä flanellipaidan tarve alkaa ilmetä.
0 astetta. Hiacen kesärenkaiden pito alkaa heiketä oleellisesti. Vesi jäätyy.
-5 astetta. Kaikkein nk. märäntynysin dieselöljy lakkaa menemästä suodattimesta läpi.
-9 astetta. Hengitys alkaa näkyä. I-phonet lakkaavat toimimasta.
-10 astetta. Koaksiaalikaapelin nitominen seinään alkaa helpottua. Pitää laittaa flanellipaita. Nestekaasutohot lakkaavat toimimasta kunnolla.
-15 astetta. Nostimien vuokraamisen kylmin raja. Kesälaatu lakkaa menemästä suodattimesta. Mastolautasten käsittely alkaa mennä hankalaksi kun butaani ei tule enää ollenkaan tohosta ulos. Alkaa tarvita pitkiä kalsareita.
-18 astetta. Sopiva keli vaihtaa sytytystulpat bensa-autoon. Talvitakin käyttö alkaa olla tarpeellista. Aika ilmata patterit.
-20 astetta. Pitää laittaa hanskat käteen ulkona. Nostinten pakkasraja. Mastotyöskentelyn saa unohtaa.
-25 astetta. Roverin vanha satelliittimittari jäätyy.
-30 astetta. Lähdön kynnysraja. Jos tätä kylmempi niin ei lähetä. Loputkin mittarit jähmettyvät.
-34 astetta. Talvilaadun diesel lakkaa menemästä suodattimen läpi.
-39 astetta. Elohopea jäätyy.
-45 astetta. Kun käy kusella, alkaa kusi jäätyä kaarelle. Arktisen laadun diesel lakkaa menemästä suodattimen läpi.
-50 astetta. Useimmat jäähdytysnesteet ovat jäätyneet.
-60 astetta. Siperian Suden testilämpötila eli SR 1 -sähköveturin.
-273,15 astetta. Absoluuttinen nollapiste. Mikään ei liiku.

Pentti kertoi havainnoistaan ryhmälleen. Parin päivän päästä he menivät neuvotteluvälineet mukanaan uudestaan Paulin kämpälle. Sama teatteri jatkui, kunnes Pentti sanoi, että älä jätkä kuseta meitä. Mahtuisit mukavasti ryhmän osaksi, ja samaa vihollistahan tässä nytkin tapetaan kuin viimeksi.

Pauli istahti pöydän ääreen ja mietti. Piinaavan pitkän ajan jälkeen Pauli sanoi jotain käsittämätöntä kissalleen, ja niin se avasi toisenkin silmänsä. Sillä silmänräpäyksellä nurkassa tallustanut rotta ei kerennyt edes harkita pakoa, kun Pilu oli sen jo teurastanut. Verta oli rotasta lentänyt parin metrin päähän, kun Pilu oli kunnolla repinyt sen kappaleiksi. Ja kun tämä koko episodi oli ohi, oli Pauli sillä välin ajanut partansa ja laittanut sotilaspukunsa päälle. Pilu oli asianmukaisesti sotkeentunut vereen, ja röyhtäisi kissamaiseen tapaan. Sen jälkeen se nuoli yksitellen kyntensä puhtaaksi verestä.

Kävelykepistä Pentti ei nähnyt merkkiäkään. Sen sijaan Paulilla oli kädessään sarjatuliasennolla varustettu rynnäkkökivääri ja rumpulipas. Lisäksi hänellä oli päällään taisteluvyö ja reppu. Hampaissa hänellä oli vanha kunnon ruostumaton ja ohueksi viilattu Mora, ja päässään kypärä.

Ei tarvinnut Pentin enää miettiä, mitä Pauli oli päättänyt.

Bloginrefreshaajien joulupaketti 2/2 - 2013

Kuten enteilinkin jo edellisessä vitutusosassa, niin nyt siis tulee osa 2/2 tästä joulublogirefreshauksesta.

Joku valopää nyt jo tietysti äkkää, ettei nyt ole mikään vitun joulupäivä. Vitut, tämähän on minun blogi ja kirjoitan sitä just niinku lystään. Jos ei kelpaa, niin saa olla lukematta. Tuli mieleeni se joskus vuonna X ollut tarina New Karlebystä, jossa se yks äijä tuli paskan seasta kuten paskakeisari konsanaan. Muutamahan lopetti kuulemma blogin lukemisen siihen. Hän teki siis tietoisen valinnan olla lukematta kirjaimellisesti paskaa. Sen jälkeenhän minun tietooni ei ole tullut ainakaan sitä, että joku olisi lopettanut tämän köhnäkollaasin lueskelemisen. Tämähän päivittyy useammin kuin Panssarivaunulla Puuhun RY :n sivut, jolla onkin oma vakiintunut hirnujakuntansa.

Kinkun paisto onnistui täydellisyyttä hipoen. Kunnolla kypsäksi eikä todellakaan kuivana, niin hyvä tuli. Sitä en vain käsitä, miten minulla, jolla on normaalisti vakaat kädet, tietenkin vapisi kädet kuin haavanlehti kun olin sinappihunnuttamassa kinkkua, ja onnistuinkin sotkemaan hyvin ainakin kinkun rasvalla vähän ympäristöäkin. Kinkun syömisen suoritin ihan normaalisti tuolissa istuen, ilman että vieressäni olisi ollut ladattua rynnäkkökivääriä tai muuta vastaavaa.

Pentti ryhmineen lähti Paulin luota muualle. He siirtyivät rauhalliseen paikkaan ja lukivat sekä Antin että Paulin sotareissuista kertovat kirjat. Hieman ihmetystä herätti "Pilu ja Saatanan lähettiläät" -nimi, mutta kun päivä oli lopussa ja miesten nauruhermot räjäytettynä kappaleiksi, oli kirjankin nimen syy selvinnyt. Kissan nimi oli päätynyt tuon painotuotteen nimeksi ja vihollinen oli ristinyt Paulin ryhmän Saatanan lähettiläiksi.

Vaikka kirjat olivatkin selkeästi mustaa huumoria väärällään ja valkoista puolillaan, he totesivat etteivät olleet älynneet kysyä Paulia ryhmän osaksi. Eihän tuo näyttänyt vielä olevan viittä kymmentäkään, joten hän saattaisi hyvinkin lähteä. Silmäpuolelta näyttänyt kissakin voisi olla vielä hyödyksi vaikkei enää ollutkaan mikään vetrein mahdollinen yksilö.

Pilu oli tosiaan toisella kymmenellä jo, mutta se oli ovelampi kuin Pentti ryhmineen aavistikaan. Vaikka se oli muka esittänyt silmäpuolta, se tosiasiassa oli vain pitänyt toista silmäänsä kiinni. Eikä sen kuulossakaan ollut vikaa, puhumattakaan järjestä. Pauli ei ollut kertonut tuosta kissasta juurikaan, vaan oli antanut sen olla mitä on. Kirja kertoi kyllä tarkasti tuon kissan vaiheet, se oli kiltti omistajilleen ja uskollinen, mutta viholliselle se oli melkein pahempi riesa kuin tarkka-ampuja puussa. Ollakseen kissa se oli harvinaisen älykäs yksilö, vaikka tosiaan esitti olevansa vanha ja raihnainen. Oikeasti se oli nimittäin Pentin ryhmän nähdessään puraissut itse hännästään karvoja pois näyttääkseen vanhalta, ja muutoinkin esitti olevansa käyttökelvoton. Se oli luullut Pentin ryhmää viholliseksi hajun perusteella. Tuttu paskanhaju nimittäin tältä ryhmältä puuttui, ja se oli sen takia hyvin varuillaan.

Pentti mietti ankarasti. Se mitä hän oli nähnyt ei täsmännyt ihan täysin. Pauli oli parrakas mies ja kissa, joka hänen jaloissaan pyöri, vaikutti vanhalta, puolisokealta ja puolikuurolta. Hetken funtsittuaan hänelle välähti. Kissa siis VAIKUTTI vanhalta, puolisokealta ja puolikuurolta. Samaten Pauli VAIKUTTI olevan jotenkin huonossa kunnossa. Pitkä parta ja kävelykeppi.... hetkonen, olikos siinä kävelykepissä liipaisin???

Pentti tuli siihen tulokseen, että Pauli ja Pilu olivat kumpikin vieneet häntä oikein reippaasti takatietä. Perskele, mitähän oli äijä mahtanut suunnitella.

Bloginrefreshaajien joulupaketti osa 1/2 - 2013

Dodii - taas on aika kirjoitella klassista Bloginrefreshaajien joulupakettia. Tänä vuonna siitä tulee kaksiosainen - ennen ja jälkeen joulun. Joulupäivän klassikko jo ties miten kaukaa on siis tänäkin vuonna todentumassa.

Katsellessani tätä vuotta taaksepäin voin todeta, että on kyllä ollut haipakka vuosi. On tapahtunut yhtä ja toista, ja jopa Hiace on saanut tuta tällä kertaa sen millainen voi olla vaikea vuosi. Syksy on ollut todella hankala, ja onkin ihme etten ole tämän pahemmassa jamassa kuin mitä olen. Juuri oikeaan aikaan kun pahin oli selätetty, käveli elämääni ihminen, joka nytkin kuorsaa tuossa vieressäni. Hänen ansiostaan jaksankin nyt ihan uudella tavalla.

Ensi vuosi tulee olemaan taatusti helpompi kuin tämä. Rytinää ja ryskettä on ollut monella tavalla moneen suuntaan ja suuria muutoksia on maailmassa tulossa vielä paljon.

Itse olen ollut välillä suossa upoksissa kuin se vitsissä ollut rämehomo, mutta siitä on selvitty kuitenkin kohtuudella.

Asiasta kukkaruukkuun - teinpä oikein sijoituksen. Ostin näppäimistön, jossa on napeissa valot. Se on tarkoitettu pelinäppäimistöksi, mutta on siinä mukava tuntuma verrattuna siihen vanhaan logitechin Shittyyn. Ai että mistäkö nimi "shitty"... no se näppäimistö sattuu olemaan harvinaisen paskainen yksilö :). Valot näppäimistössä helpottavat paitsi pelaamista, myös koodaamista. Näppäinvaste on kohtuullisen hyvä, ja ottaa painallukset herkästi. Lisäksi pauke ei herätä naapureita, lukuunottamatta välilyönnin rämähtävää ääntä. Commodore 64:n ja 128:n näppäimistön tuntuman nostalgisuutta ei tosin mikään päihitä, ja rämähtävä äänihän on niiden välilyönnissä suorastaan korvia huumaava. Karvan verran pienempi koko kuin vanhassa Logitechissa tekee näppiksestä jotenkin mukavamman, ja virhelyönnit sen seurauksena vähenevät, kun näppäinväli on jotenkin tutun tuntuinen. Opinhan aikoinani kirjoittamaan juurikin wanhalla commodorella. Tosin commodoressa on perus hiilisilta-jousikuormitteinen näppäimistö. tämä näppis lienee tehty jollain muulla menetelmällä. Tippa silmässä muistelen vanhaa Key Tronicia, joskus voisi vielä tilata vaikka ulkomailta sellaisen, koska se on edelleen yksi parhaita näppäimistöjä. Eikä muuten ibarin klassikko napsunäppiskään paha vimpain ole.

Pentti ryhmineen lähti seuraamaan tuota autoa. Se tietty paikka oli juuri se, minne Pentti pelkäsikin heidän menevän. Yläpuolella oli konsulaatti, jonka lipussa liehuivat ylväänä keltainen sirppi ja vasara. Selkeästi tuo konsulaatti oli jotenkin tekemisissä tämän asian kanssa.

Koska vihollinen oli jälleen kerran vanha tuttu, ei Pentti siitä mitenkään suuresti yllättynyt. Menetelmä, jolla he olivat rampauttaneet infran, ei enää tässä vaiheessa ollut yllätys. Naapurimaan tekniikka sieti hyvin emp-tyyppisen hyökkäyksen, jota uudenaikainen transistoritekniikka ei siedä lainkaan. Poikien la-puhelimet olivat kuitenkin etäisyyden ja käyttötapojen ansiosta selvinneet, ja nyt sitten päätettiinkin katsoa, olisiko eräästä vanhasta radioamatööristä, joka asui lähellä, mitään hyötyä.

Pentti ryhmineen suuntasi radioamatöörin peruspaikalle. Ikipaskan ja tinankäryn hajun seasta kömpi jo jonkin aikaa partaa kasvattanut mies puukkoaan teroitellen. Hänen perässään kömpi vanhan oloinen kissan retale, jonka hännästä oli lähtenyt osa karvoista ja toinen silmä oli sokea. Kumpikin tarkkaili huolella sisään pyrkijöitä, ja Pauliksi esittäytynyt mies kertoi kissan hyvin hupaisan kuuloisen nimen. Kissa oli myös sotaveteraani kuten Paulikin, mutta raukka oli jo vähän huonossa kunnossa.

Pentti kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Kissa kuunteli erikoisen tarkkaavaisesti, vaikka vaikuttikin olevan puolikuuro. Pauli oli jo jonkin aikaa odotellutkin, milloin paikallinen sekopääjoukkio keksii hänen olevan vielä hengissä. Kun Pentti sai kaiken huomaamansa selostettua, hän vinkkasi Paulille että tämä seuraisi perässä. Vahva ikipaskan haju tulvahti miesten naamalle kun Pauli avasi kellarin oven. Kiskaistuaan generaattorin käyntiin alkoi huoneen hämärässä näkyä hyvin erikoisen näköisiä varusteita. Eniten kummastusta herätti kaasunaamarikumista tehty persettään levittelevä homofiguuri. Pentti jäi ihmettelemään moista ilmestystä, jolloin Pauli vinkkasi, että tuollaisiakin sen edellisen kahinan aikana tehtiin oikein tehtaassa. Sen vieressä oli mitä ilmeisimmin kissalle tarkoitetut kaasuvarusteet ynnä muuta omituisen näköistä tavaraa. Kissa oli seurannut heidän perässään ja katseli ainoalla näkevällä silmällään, mitä Pauli aikoi esitellä Pentille.

Kellarissa oli myös laatikko, joka sisälsi radioita. Radiot olivat kuin olivatkin sellaisia, että ne kestivät EMP:n, eli reilua putkitekniikkaa. Ne Pauli oli saanut kerätyksi viholliselta. Lisäksi Paulin varastoista löytyi muuta taisteluun hyödyllistä tavaraa, ja jopa kunnon tuliannoskin siellä oli.

Pentti katseli ihmeissään. Hänelle oli suuri yllätys se, että se hänen tuntemansa radioamatööri jolla oli silmäpuoli kissa, olikin kokenut sotajermu. Miehet keräsivät tavaraa, ja Pauli kertoi vähäsen historiastaan ja kissan historiasta. Naurunremakka ja jutut kestivät pitkään, kun Pauli kertoi Antista, Paskiksesta ja Paskakeisarista ja muista hureista herroista, jotka nyt siis olivat jossain kuopattuina jo vain Paulin jäätyä henkiin. Pisteenä iin päälle Pauli antoi pojille kaksi kirjaa, joista toinen kertoi Antin sotareissusta, toinen Paulin. Siinähän saivat luettavaa.

ei hyvää päivää.

Ostelin tässä tuolta paikallisesta kodinkonemyymälästä käytetyn sonyn 26 tuuman hd-ready koneen. Ihan jees kuva ja tärkeänä ominaisuutena se että se toimii hyvin mun commodoren laitteiden kanssa. Erityisesti lämmitti mieltä, että se tuntui osaavan hienosti commodoren antaman progressiivisen niinkutsutun pal-kuvan ilman porraskuviota.

No, mun normaaliin tuuriin kuului, että kun pistin hdmi-piuhan canalin adb-boksiin kiinni, se alkuun luuli ettei siellä mitään telkkaria ole. No, hetken räplättyäni sain Yleisradion luonto-ohjelman esiin ja kas kummaa siellä kuutti työntyi ulos hallin peräpäästä heti ensimmäisessä kuvassa. Lupaavaa, eikö totta! Jotenkin hiipi mieleen että mihin tarkoitukseen tuo televisio on sitten tähän taloon tullut.... Vaikka se sitten on hd-ready kone niin kuva on ihan hd-readyksi hyvä :)

Pentti otti yhteyttä sekopäisiin kavereihinsa. He olivat teroittaneet puukkoa jo kauan joten tämä oli juuri sitä, mitä he olivat odottaneet. Ei aikaakaan kun kourallinen hampaanpaikkoihin asti aseistautuneita miehiä kokoontui Pentin hallille ja he alkoivat punoa sotasuunnitelmia.

Koska ns. esivaltaa ei ollut, heidän oli pakko itse ryhtyä toimiin. Pentti, joka oli porukan koonnut, oli myös itseoikeutettu ryhmän johtaja. Vihollistoimintaa ei alueella oltu vielä nähty, vain emp-pommi joka oli kaiken elektronisen tuhonnut. Onnettomien poikien leluista oltiin tällä kertaa hiljaa, siinä olisi pian voinut joku saada hampaat kurkkuunsa, sillä miesporukka oli paitsi hyvin aseistautunutta, myös äkkipikaista. Tässä tilanteessa he eivät hirveästi piitanneet siitä, ovatko muut hengissä, mutta he siksi toimivat yhdessä koska siitä oli heille hyötyä.

Ryhmä ei voinut kuin odottaa. He hajautuivat mutta laittoivat la-phelimensa päälle. He käyttivät hiljalleen varamuonaansa, koska kaupat eivät toimineet. Viikkoa myöhemmin la-puhelin särähti ja viesti "Yöperhonen on koteloitunut" lähti liikkeelle. Kun "ketut olivat kuitanneet", kasaantui tuo porukka sille nyppylälle jolle Pentti oli aiemmin mennyt yksin. Tällä kertaa siellä oli paikalla koko jengi ja he leiriytyivät lähelle nyppylää. Pari heistä piti vartiota ja muut lepäilivät. Aseina heillä oli mitä oli käsiin kertynyt, rynkkyjä kun ei kellään sattunut olemaan varastossa eikä varuskuntaakaan lähimailla. Ysiykköset sen sijaan löytyi jokaiselta ja ne oli pesty oikein, joten heitä ei pimeäkameralla nähnyt. Jokainenhan tietää, että kirkastepesuaine tekee sen että vaatteet loistavat pimeällä kuin lyhdyt jos katsoo pimeäkiikarilla. Pimeäkiikarihan perustuu infrapunasäteilyn näkemiseen.

Ryhmällä ei ollut pimeäkiikaria, mutta sen sijaan he tiesivät ettei nyt kannata jäädä kiinni niin hölmösti. He kuitenkin olivat nyt passissa hyvällä paikalla, ja saattoivat valvoa ohi menevää tietä jäämättä itse kiinni.

Ei mennyt kauaa, kun Pentti näki oudon näköisen auton jossa oli vihollissotilaita, etenevän kohti kaupunkia. Sen seuraaminen oli helppoa ja he näkivät auton menevän yhteen tiettyyn paikkaan.

Hupsistakeikkaa.

Nyt on mennyt liikaa aikaa edellisestä blogipäivityksestä joten aika korjata tilanne.

Blogin vuosipäivän reseptikin pitää tottakai tänäkin vuonna julkaista- vähän toki myöhässä mutta se kuuluu asiaan.

Tarvikkeet:

1 puhdas kattila

Vettä

400 grammaa makaronia

1 tölkki nötköttiä

Vapaavalintainen lämmitysmenetelmä

Siivilä

1 puhdas lautanen ja lusikkahaarukka tai lusikka

Hesburgerin kastiketta

Aloita tekemällä trangiaan tulet tai pistämällä hella päälle. Tarkista, että kattila on puhdas, pese se ellei se ole. Noin kolmen litran kattila on aika sopiva. Laita kattila noin puolilleen vettä ja keitä kiehuvaksi.

Avaa nötköttipurkki. Lundenin valmiste on sopivaa, mutta muutkin käy. Lisää tölkin sisältö rasvoineen veteen ja lisää makaronit. Keitä makaronit kypsäksi.

Siivilöi vesi pois ja laita lautaselle. Lisää kastiketta maun mukaan. Syö ja piere lopuksi ulkona. Muista syödessäsi tähytä itään korkeassa polviasennossa.

Tämä resepti on testattu ja toimii, toisin kuin aiemmat reseptit!

Pentti arveli, että tuskimpa tässä tilanteessa enää töille lähdetään, koska infrastruktuuri oli raunioina. Ainakaan työt eivät nyt häntä kaivanneet koska tietoliikenneyhteydet olivat poikki. Hänen nk. vaihtoehtoinen tehtävänsä oli aktivoitunut kertajysäyksellä.

Mikään ulkovalta ei vielä ollut ilmoittautunut työn tekijäksi. Edes Pentillä ei ollut mitään tietoa kuka on voinut olla tuo joka vaivautui tekemään tuollaisen tihutyön. Perinteiset viholliset eivät olleet aiemmin tehneet mitään tuollaista- ne käyttivät toisia menetelmiä. Emp-pommit olivat kehittyneempää materiaalia ja niillä ei haluttu tappaa ketään. Sen sijaan haluttiin rampauttaa sähköön perustuva infra ja siten saada aikaan sekasortoa. Ja tietysti pysäyttää kaikki liian tekniset vimpaimet. Pentin vanha Hiace ei moisesta hätkähtänyt ja sopikin mainiosti ultrakevyeksi hyökkäysvaunuksi.

Nyt oli vain isompi ongelma. Tietoyhteydet eivät toimineet, ja oikeastaan ainoa kommunikointiväline oli ehjäksi jääneet la-puhelimet. Siis myös Nippu-Handic. Kännyköiden toiminta oli lamaantunut ja kaiken muunkin joka oli riippuvainen tukiasemista. Viranomaisten verkko ei toiminut koska se oli tuhoutunut.

Pentti oli aika lailla omillaan. Hän tiesi, ettei hänen pitäisi lähteä kaupungista pois, mutta toisaalta häntä tarvittaisiin muuallakin. Nyt hänen on vain päätettävä, onko järkeä lähteä kokoontumispaikkaan vai yrittää selvitä omillaan. Joukkoja tulisi, mutta milloin, se olisi täysi mysteeri. Toisaalta vihollisen tulosuunnastakaan ei ollut mitään hajua joten matka kokoontumispaikallekin voisi olla äärimmäisen vaarallinen.

Pentti päätti, että kuulostelee vähän ympäristöään ja tarkistaa että aseisiin on patruunat tallessa. Joka tapauksessa hänen oli puolustettava kotiaan, ja pyrkiä keräämään komentoa käsiinsä. Onneksi hänellä oli muutama sekopää lähinaapureina, jotka hän saattoi kerätä ryhmäkseen. Olipa muutamalla hyvin opetettu rottweilerikin.